Ydinfysiikassa numero kahdeksan on yksi seitsemästä maagisesta luvusta (2, 8, 20, 28, 50, 82 ja 126). Yritin äsken suunnilleen kahdeksan kertaa lukea maagisten lukujen määritelmää ymmärtääkseni mistä niissä on tarkalleen kyse. Lopulta ymmärsin luovuttaa.
Jääkiekon puolella on helpompaa. Numero kahdeksan tuo välittömästi mieleen pelaajan, jonka maagisuus on käynyt selväksi ydinfyysikkoja tyhmemmillekin meistä. Teemun.
Teemu Selänteen saavutuksia jääkiekkoilijana ja koko kansan rakastamana supersankarina on – ihan syystäkin – paukutettu lehtien sivuilta valkokankaalle niin perusteellisesti, että niitä on turha toistella. Vaikka jääkiekko olisi maailmanlaajuisesti miten marginaalinen joukkuelaji tahansa, on Teemu Selänne kiistaton supertähti. Yksi harvoista suomalaisista urheilun supertähdistä. Maalintekijänä poikkeuksellinen lahjakkuus, pitkää uraansa loputtomiin jatkaneena urheilijana lähes luonnonoikku.
Miksi Selänne on niin rakastettu? Luonteensa puolesta hän on miltei täysi peilikuva toiselle joukkueurheilun supertähdellemme Jari Litmaselle. Siinä missä Kuningas Litmanen on aina vaikuttanut introvertiltä ja aika vakavamieliseltäkin, Teemu Selänne on puhelias, iloinen, sympaattisesti vähän lapsellisen oloinen. Kaukana kaikista suomalaisen miehen stereotypioista.
Toisaalta Litmasta ja Selännettä yhdistää kyky välittää suurelle yleisölle oma rajaton rakkautensa peliä kohtaan. Ja niin hassulta kuin se kuulostaakin, valtavan ammattiylpeyden ja intohimon keskellä heistä on ollut aistittavissa myös taju siitä, ettei peliä tai ainakaan itseään pidä ottaa liian vakavasti.
JP Siilin ohjaamassa Sel8nne-dokkarissa henkilökuva Teemu Selänteestä oli enimmäkseen niin lempeällä pensselillä sudittu, että vaikka leffa tarjosi monia sykähdyttäviä hetkiä, ei se lopulta jättänyt käteen kovin syvällisiä ajatuksia. En tiedä olisiko pitänytkään.
En silti väheksyisi ihmisten kykyä erottaa omaa narsismiaan pursuavia palvottuja tähtiä toisista, jotka ymmärtävät myös jotain epäitsekkyydestä tai empatiasta. Selänne on muistanut jakaa kunniaa pelaajille, valmentajille ja muille merkittäville ihmisille ympärillään.
Siksi kai Teemu Selänteen viimeisen NHL-ottelun päätteeksi Anaheimin kotijäällä nähtiin kohtaus, joka oli kuin suoraan vähän liian siirappiseksi kirjoitetusta urheiluelokuvasta. Se vain sattui olemaan totta. Ducksin jatkosta tiputtaneen Los Angeles Kingsin pelaajat eivät poistuneetkaan kättelyn jälkeen pukukoppiin, vaan jäivät vaihtopenkin eteen nakuttamaan mailojaan jäähän tehdäkseen kunniaa vastustajan numero kasille. Konkarille, joka oli viimein kumartamassa viimeistä kertaa.
Kunnioitus on kaksisuuntainen katu. Hetkeä ennen loppunäytöstä Selänne itse kätteli ja onnitteli vuolaasti Kingsin pelaajia ja valmentajia uransa päättäneen ottelusarjan voitosta. 43-vuotias veteraani on varmasti urallaan niellyt tappioita myös vähemmän tahdikkaasti, mutta väliäkö sillä. Viimeisessä kättelyjonossa maaginen numero kahdeksan oli yhtä hartiasuojiin puettua rehdin urheilijamaisuuden tiivistymää. Pelkkää tyyliä.
Kun Selänne seitsemän vuotta sitten ylsi viimein Stanley Cupin voittoon, hänen riemuaan oli mahdoton seurata liikuttumatta. Kesäkuisen aamuyön tunteina käännyin jatkoaika.comin keskustelupalstalle. Lätkäfanien tunteiden tonavasta on jäänyt erityisen hyvin mieleen yhden kommentoijan sanat: "Miten tällainen lasten peli voi aiheuttaa tällaisia fiiliksiä?!?"
Sitä olen itsekin miettinyt. Kerta toisensa jälkeen päädyn ajattelemaan sen olevan ennen kaikkea eskapismia. Helppo pakotie käsittämättömän jännityksen, mielettömän (aika nopeasti unohtuvan) riemun sekä murhaavien (aika nopeasti unohtuvien) pettymysten maailmaan. Leikkiin, joka on ja ei ole täysin vakavaa.
Harva meistä saa "nostella kannua" omalla alallaan – tai edes taistella mahdollisuudesta nostella kannua. Siksi kai näistä teemuselänteistä niin moni välittää.
Minulla on arkistoissani helsinkiläisravintola Santa Fén edessä kesällä 1996 salaa räpsäisty valokuva, jossa pari hieman liian innokasta ja juopunutta fania jututtaa Elvis Presleyksi puettua Teemua. Polttariasussaan hönösti kitaran kanssa poseeranneesta Selänteestä välittyi tuollakin hetkellä samanlainen lämmin välittömyys kuin haastatteluissa pelien jälkeen. Voitettujen tai hävittyjen.
Maagisten urheilijoiden taikaa tuskin voi koskaan täysin selittää. Kyky heittäytyä tekee joistain ihmisistä pitelemättömiä. Sellaista on kiva katsella ja ihmetellä.
Tommy Lindgren