Alakouluikäinen pikkupoika ei uskalla nukkua, koska pelkää, että karkkiukko tulee. Verhot pitää olla suljettuna ja silti painajaiset herättävät. Isompien lasten kertomukset namusedistä ovat jääneet painamaan mielen sopukoihin. Pahat unet loppuvat vasta, kun pojan äiti ottaa lasta hartioista kiinni, katsoo silmiin ja sanoo: ”minä olen sinun äitisi ja minä suojelen sinua kaikelta pahalta”.
Toisessa tapauksessalastenahdistelija on oikeasti pyörinyt koulun ympäristössä jo useaan otteeseen.10-vuotias tyttö juoksee välitunnille ja oven ulkopuolella odotellut mies lähtee seuraamaan. Leikkipaikalla mies tulee kuiskuttelemaan korvaan rivouksia. Tämän ahdistelijan poliisi lopulta nappaa. Tapahtuman jälkeen koulumatkoilla tyttö pelkää samassa bussissa kulkevaa tuntematonta miestä, ketä tahansa.
Sitten on se sukulaismies, joka muiden katseen välttäessä ujuttaa kätensä 11-vuotiaan jalalle. Aina kun tilaisuus sallii. Kähmiminen jatkuu vuosia, koska tyttö ei uskalla kertoa kenellekään miehen häirinnästä. Lopulta täysi-ikäisenä tyttö saa sanottua, että tämän on loputtava tai asiasta tulee julkinen. Myöhemmin hän saa kuulla, että mies on alkanut junioreiden urheiluvalmentajaksi.
Vaikka nykykäytäntöjen mukaan lasten ja nuorten kanssa toimivilta edellytetäänkin työpaikoilla ja myös esimerkiksi urheiluseuroissa rikosrekisteriotteita, mikään ei estä niitä pedofiilejä etenemästä, jotka eivät ole vielä jääneet kiinni. Koulun nurkalla pyörivä hiippari todennäköisesti jääkin kiinni, mutta se tuttu sukulaismies jatkaa helpommin hommiaan.
Tästä meidän aikuisten pitäisi sitten osata lapsille puhua niin, että he osaisivat varoa, eivätkä kuitenkaan ahdistuisi. Ja että vaikka kaikkiin ihmisiin ei voikaan luottaa, silti hyvään pitäisi tässä maailmassa jaksaa uskoa.
Nämä tarinat kuulin eri ihmisiltä viime viikolla, kun poliisi etsi Pirkanmaalla koulutyttöjä ahdistellutta miestä. Ja tarinat kerrottiin siksi, että muistot kokemuksista pysyvät.