Olympiatalvi takana ja kolmisen viikkoa on pidetty niin sanottua ylimenokautta. Kausi oli menestyksekäs. Pystyin tekemään parhaat suoritukset tärkeimmissä kilpailuissa ja taskuun jäi olympiakullan lisäksi alle 23-vuotiaiden maailmanmestaruus. Vaikka nuorten kisojen mitaleilla ei ole niin paljon painoarvoa, niin minulle kyseinen kilpailu oli koko kauden käännekohta. Pää ja kroppa olivat auki. Pystyin lähtemään hyvillä mielin seuraaviin suorituksiin.
Syksyllä tiesin olevani hyvässä kunnossa. Sellaisessa kunnossa, että pystyisin lyömään itseni läpi aikuisten tasolla. Kehuinpa täällä blogissa sauvarinnetreeneilläkin. Legendaarisen Ramsaun leirin jälkeen alkoi kuitenkin vaikeudet, kuten monelle muullekin hiihtäjälle. On monia muitakin, jotka miettivät, mitä tuli tehtyä väärin, kun kunto ei enää talvella esiin tullutkaan. Sairastuin kyseisen leirin jälkeen ihan tavalliseen virusinfektioon. Suurin harmitus vain oli se, että painiskelu taudin kanssa kesti kaksi kuukautta, tarkalleen 7,5 viikkoa! Se on pitkä aika urheilijalle, joka laskee päiviä kisakauden avaukseen. Noh, se kisakauden avaus siirtyikin sitten pitkälle joulukuuhun.
Meni muutama kisa päästä kunnolliseen vauhtiin. Kyky hiihtää kovaa oli tallessa, mutta kunto täysin epävireessä. En vain jaksanut työskennellä kovilla hapoilla. Heikommassa kunnossa sitä ei myöskään uskalla vetää itseään ylämäen päälle tarpeeksi ahtaalle, koska tietää, ettei laskuissa palaudu. Onnistuin kuitenkin viimeisessä mahdollisessa paikassa Ruotsin Scandinavia cupissa. Kädet ristissä toivoin tämän riittävän Sotshin kisakoneeseen, sillä yhtään vaadittua maailmancup-näyttöä minulla ei ollut. Se riitti ja loppu taitaakin olla osa suomalaista urheiluhistoriaa.
Olin Sotshin jälkeen hyvin väsynyt. Kilpailut tuli sprinttiä lukuun ottamatta hiihdettyä kaikki, yhteensä 117 kisakilometriä. Viimeinen kisapäivä oli kruunu koko reissulle. Ensin 50 kilometriä kilpaa, siitä suoraan pakkailut ja siirtyminen alas päättäjäisiin, joissa kannoin lippua. Muutaman tunnin yöunilla lento Suomeen aamuksi, jonka jälkeen pyöritys olikin taattu. Illalla Vieremällä järjestettyjen kansanjuhlien jälkeen olo oli kuin tuoremehuksi puristetulla appelsiinilla. Parin viikon päästä pääsin kuitenkin hyvään vauhtiin Holmenkollenilla ollen vielä 4. maailmancupissa, mutta ehkä 50 kilometriä siihen paikkaan oli naula arkkuun. Vielä pääsiäisenäkin tuntui, että kroppa ei ole täysin palautunut.
Pikkuhiljaa lenkille on kuitenkin alkanut tehdä mieli ja tilanne uuteen kauteen lähdettäessä on aiempia valoisampi. Kulunut kausi toi varmuutta omaan tekemiseen. Vuoden kestänyt yhteistyö valmentajani Olli Ohtosen kanssa on vasta aluillaan, vaikka menestystä tuli heti. Ensi talven askelmerkit on piirretty ja tavoitteena on paitsi kehittyä yhä paremmaksi hiihtäjäksi, olla Falunissa 50 kilometrin maailmanmestari.
Iivo Niskanen