Jos olisin taitava elokuvakäsikirjoittaja, tekisin leffan NHL:n siirtoikkunan viimeisestä vuorokaudesta. En tiedä mitä suljettujen ovien takana oikeasti tapahtuu, mutta mielikuvitusleffassani se on vuorokausi, joka henkii samaa kiireellisyyttä, draamaa ja kähmintää kuin paraskin House of Cards –jakso. Vakavat, kiireiset miehet neuvotteluhuoneessa (he kutsuvat sitä leikillisesti, mutta vähän tosissaan, Situation Roomiksi), valkoisten kauluspaitojen hihat käärittyinä käyvät kiivasta kauppaa läppärit auki, tabletit sylissä, kännykät korvalla. Seinän valkotaululle he päivittävät tilannetta parhaiden tietojensa mukaan.
Siirtoikkuna on ajanjakso, jolloin urheilujoukkueet saavat tehdä pelaajasiirtoja. ”Saavat tehdä pelaajasiirtoja” kuulostaa tosin hyvin pragmaattiselta ja tavalliselta. Minun nuoruudessani pojat keräsivät ja vaihtoivat keskenään lätkäkortteja. Yhtä Eric Lindrosia (kyllä, mä olen aika vanha ja niin ovat mun viittauksetkin) vastaan piti antaa ainakin kolme rivipakkia ja ehkä ensioikeus seuraavaan korttivaihtoon. NHL-treidaaminen on oikeastaan ihan samaa, korttien tilalla vain ovat oikeat ihmiset. Taktiikkaa ja strategiaa ja taloutta on pelissä enemmän kuin pikkupoikien korttiringissä, mutta yhtä kaikki ihmiset vaihtavat käsiä.
Siinä minun elokuvassani leikattaisiin välillä valtavaan kalifornialaiseen omakotitaloon. Siellä seisoo keittiössä salskea mutta selkeästi levoton, harteikas mies. Hän keittää kahvia, sitten hän kuntopyöräilee, maleksii uima-altaan reunalla, pelaa pleikkaa. Hän ei pysty keskittymään mihinkään. Hän vain odottaa. Pitääkö lapset käskeä yläkertaan pakkaamaan tavaroita? Pitääkö etsiä uusi kämppä, uusi eskari, uudet kaverit ja vaimolle uusi joogasali? Ja pitääkö pakata t-paidat vai toppahaalarit; tuleeko lähtö Miamiin vai Minnesotaan?
Pelaajasiirto voi tietysti olla pelaajalle onnenpotku, jos omat tarpeet, halut ja kyvyt eivät vastaa senhetkisen joukkueen tarpeita tai kemioita. Silti en voi paeta ajatusta että tämä ihmisten kauppaaminen tuntuu näin maallikolle aika brutaalilta. Pelaajat tietävät toki pelin hengen, ovat aina tienneet. He tietävät että kerran vuodessa on ikkuna auki. He tietävät että omaa tilannetta on kauden aikana voinut edesauttaa, on voinut sopimuskikkailla tai ainakin omat halut on voinut kommunikoida selkeästi. Sen jälkeen voi vain toivoa parasta.
Minä esimerkiksi kehitän leipätyökseni tv-ohjelmia tv-tuotantoyhtiössä. Jos minulle eräänä aamuna konttorille tullessani kerrottaisiin että ”yön aikana päästiin kilpailijan kanssa sellaiseen sopimukseen että heiltä tulee tänne nyt yksi huipputuottaja ja sinä ja yksi leikkaajista saatte pakata kamanne ja lähteä kilpailijan leipiin”, niin tuntuisi se hyvin eriskummalliselta. Tai itse asiassa kauhealta. Jos muutto vielä kohdistuisi toiselle puolelle mannerta, niin tuntuisi tilanne vielä karmeammalta.
Olemme tottuneet että jos työpaikkaan alkaa leipiintyä voi hakea toisaalle – sitten kun itse on valmis. Joskus kohdalle sattuu tragedioita, kuten yt-neuvottelut (silloin tietysti trade toiseen firmaan ei olisi huono vaihtoehto), mutta ajatus siitä, että työpanoksemme, kykymme ja persoonallisuutemme olisivat kauppatavaraa oman vaikutusvaltamme ulkopuolella, tuntuu näin taviksesta aika raa’alta. Siirrostahan ei kärsisi vain itse, vaan koko perheen elämä pitää silmänräpäyksessä siirtää ihan uuteen paikkaan, jossa ystäviä tai turvaverkkoa ei ole lähimaillakaan.
NHL-pelaajat takovat keskivertoduunaria tai meitä mediapellejä kovempaa liksaa, joka osaltaan varmasti tarjoaa balsamia haavoille. Sitä paitsi treidausspektaakkeli on lajiin kuuluvaa suurta sirkushuvia, joka toimii piristysruiskeena ja mediahypenä kesken kauden, ja jota fanitkin odottavat yleensä innoissaan. Pelaajasiirroista ei päästä, enkä tiedä tarvitseeko pyrkiäkään. Halusin vaan muistuttaa että sieltä siirtoikkunasta katsoo aina ihminen.
Elokuvani lähestyy loppuaan. Leikattaisiin taas sinne jääkiekkoilijan talolle. Hänen kännykkänsä soi. Näytöllä vilkkuu kirjaimet GM. Pelaaja tuijottaa puhelintaan hetken (dramaattisesti ja sopivan vakavasti, sillä elokuvaani on palkattu päähenkilöä näyttelemään hyvin taitava näyttelijä), ja vastaa. Hän kuuntelee, nyökkää, sulkee puhelimen. Hän katsoo vakavasti sohvalla istuvaa, kaunista vaimoaan. Hymy leviää hänen kasvoilleen. ”We’re staying”, hän sanoo (englanniksi, koska ilmeisesti tämän kolumnin aikana tästä tuli jo Hollywood-elokuva).
Lotta Backlund