On tosiaan syytä kysyä, kuuluuko suomalaisesta hiihtourheilusta enää koskaan mitään hyvää? Kuinka kauan tyhmyydestä on syytä sakottaa?
Toistaiseksi hiihtourheilun virheitä väijyvät ovat edelleen olleet ahkerina. Lisäksi olosuhteetkin luontoa myöten tuntuvat aina liittyvän hiihtourheilun kivittäjiin. Kivet eivät ole koskaan pieniä, vaan usein paljon suurempia kuin olisi aiheellista. Hiihtourheiluun liittyvä on aina suuri uutinen, vaikka ei todellisuudessa olisikaan. Kuten nyt esimerkiksi se että jo 13 vuotta ammatinharjoittamiskiellossa oleva Kari-Pekka Kyrö ihan tuosta vaan aikoo vielä harjoittaa ammattiaan, valmentamista. Sitä on nyt ihmetelty ennen kaikkea mediassa, jonka tehtävä on tietysti ihmetellä kaikkien puolesta.
Toki asiaan tuo lisänsä lajin sisäinen katkeruus. Thaimaassa Lahden jälkeen viihtynyt silloinen puheenjohtaja Paavo M. Petäjä on jopa uhannut ilmoittaa Hiihtoliitolle olevansa entinen kunniapuheenjohtaja, jos Kyrö saa vielä harjoittaa ammattiaan. Kunniapuheenjohtajuudesta luopuminen ei maailmaa muuta, mutta on Petäjällä tiettyä syytä olla kiusaantunut tai raivostunut kuten Iltalehdessä todettiin. Petäjä muistuttaa Kyrön toimineen toimitsijakieltonsa aikana johdonmukaisesti ammattiaan vastaan ja ”aiheuttanut puheillaan lisää vaikeuksia suomalaiselle hiihdolle”.
Onhan se näinkin. Ei esimerkiksi murhasta elinkautista istuva juuri julkisuudessa saa vankeusaikanaan murhistaan tai motiiveistaan rupatella. Kyrö on ollut yksi median suosikkeja antamaan lausuntoja vuosien varrella. Siitä huolimatta elinikäinen toimitsijakielto on naurettava ja jo näinkin pitkään kestäneenä enemmän kuin kohtuuton. Joku roti pitäisi tähän suomalaiseen lynkkausmentaliteettiinkin saada.
Dopingista on muutenkin tullut elämää suurempi rikos. Hiihtäjä Janne Immosen erottaminen rajavartiostosta saattoi olla lain mukainen, mutta myös seurausta kohtuuttoman suuresta ja suurennetusta julkisuudesta. Jokin aika sitten myös Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan osuvasti yhteiskunnassa ja sen mediassa vallitsevasta lynkkausmentaliteetista kommentoidessaan vakuutusjohtaja Merja Ailuksen saamia potkuja. Siinäkin yhteydessä tyhmyydestä sakotettiin liiallisuuksiin saakka. Kenties olisi tapauksen yhteydessä voitu enemmän pohtia sitä mitä poliittiset virkanimitykset ovat ja miten ne voivat vaikuttaa kansalaisiin.
Jotenkin tulee mieleen että nykyinen ihminen mediansa välityksellä tavallaan väijyy etäispesäkkeitä kun varsinainen kasvain saa kasvaa ja mellastaa rauhassa. Narrataan pieniä ahvenia koukkuun jättihaukien virnistellessä kaislikon reunassa.
Virpiltä pientä muistutusta
Kovasti negatiivista oli uutisointi myös Rukan kisoista. Sääolot olivat tietysti vastaan, eikä hiihtourheilu pysty enää edes niitä hoitamaan. Tappiota tulee ja syyttömänäkin hiihto on sen monien mielestä ansainnut Lahden heijastumana. Hiihtämään Rukalla pystyttiin, mutta siinäkin edettiin hyvin mollivoittoisesti. Voin aavistaa että pian ja ainakin viimeistään olympiakisojen jälkeen alkaa säkenöivä ja maailmoja syleilevä täysin turha jälkikeskustelu siitä miksi Dalen sai jatkaa päävalmentajana vielä Sotshiin saakka.
Miestäni löysin keskiviikkona kuitenkin myös jotain positiivista. Helsingin Sanomissa Virpi Kuitunen kirjoittaa kolumnissaan osuvasti, jos kohta se saattaa ärsyttää suomalaisia naishiihtäjiä ja lajivalmentajia. Kuitusen ”Menestysresepti”- kirjoituksessa on kuitenkin se yksinkertaisuuden siemen, jota huippu-urheilussa menestyminen perustavasti vaatii.
Virpi oli saanut kimmokkeen kirjoitukselleen Krista Lähteenmäen kommentista. Lähteenmäki kertoi ”saaneensa niin hyvin irti lauantain kilpailussa (kuudes) että se verotti menoa sunnuntaina”. ”En tiedä, kuinka hyvin Marit Björgen sai mielestään lauantain perinteisen kilpailussa (toinen) irti, mutta ei se näyttänyt sunnuntaina painavan (voittaja)”, Kuitunen aloittaa ja antaa sitten reseptin halukkaille vapaasti lainattavaksi.
”Avainsana menestykseen maastohiihdossa on vahva aerobinen kunto eli peruskestävyys. Se on palautumisen ehdoton edellytys. Se myös mahdollistaa anaerobisen kynnyksen nostamisen kestomenestyjän tasolle ja anaerobisen alueen rakentamisen sen päälle”, kirjoittaa Kuitunen ja toteaa vähän myöhemmin: ”Voittavien kestävyysurheilijoiden ei tarvitse operoida kilpailun aikana suorituskykynsä äärialueilla kuin harvoin. Ja kun edessä on se hetki että akanat pitää pöllyttää pois kyydistä, on käytettävissä vielä yksi vaihe, anaerobinen suorituskyky.” Kuitusen mukaan matka maritbjörgeniksi tai justynakowalczykiksi on pitkä, mutta eivät he ole mitään ihmenaisia. ”Minäkin voitin heidät aikanaan”, Virpi muistuttaa.
Joku voi tässä vaiheessa hiihtourheilun maineeseen tukeutuen avata suunsa ihmettelyyn että millähän konsteilla huiput mahtavat edetä. On syytä kuitenkin muistaa että esimerkiksi Innsbruckin olympiakisoissa vuonna 1964 nuori suomalaisnainen Mirja Lehtonen hiihti hopeaa vain muutaman sekunnin sittemmin ennen seuraavia kisoja ja ensimmäisiä sukupuolitestejä lopettaneelle neuvostoliittolaiselle hävinneenä. Kun Mirjan tarinaa on selvitelty, niin taustalta paljastui ihan ihmeellinen juttu. Kaikki sen ajan kilpasiskot, Äiteet ja muut tiesivät että ”Mirkku harjoitteli ihan tavattomasti, paljon muita enemmän”. Mitään kepulikonsteja ei Mirja Lehtosen, sittemmin 22-vuotiaana avioituneen ja hiihdon lopettaneen Mirja Kierroksen uralta löytynyt. Ellei sellaiseksi katsota valtavaa harjoittelua ja sen kautta syntynyttä aerobista peruskestävyyttä. Toisaalta tuo halu rääkätä myös vanhempana sydänviasta huolimatta itseään taisi jouduttaa Mirjan suhteellisen aikaista poismenoa vain 66-vuotiaana.
Näin ainakin melkein maallikkona olen aina ihmetellyt myös tätä, miten suomalaiset hiihtäjät eivät kertomansa mukaan koskaan ole alkukaudesta huippukunnossa, vaan satsaavat sen talven tärkeisiin kilpailuihin. Jos näin olisi, voisi helposti päätellä että muut siis ovat jo nyt liian aikaisin, mutta aika usein ovat perhanat kyllä vielä sittenkin kun niitä mitaleja jaetaan. Olisikohan sillä peruskestävyydellä ja harjoittelulla sittenkin osuutta myös norjalaisten jatkuvaan menestykseen, johon tietysti liittyy myös se yksi suuri tekijä, aivan mahtava talviurheilun ja lumella liikkumisen perinne, mikä siitä kansasta suorastaan pulppuaa.
Kyselin muutamilta asiantuntijoilta mitä juuri nyt voisi päätellä suomalaisten hiihtäjien mahdollisuuksista Sotshin palmujen alla. Positiivisin lausunto aivan oikein vinkkasi että kannattaa tarkkailla suomalaisten ja kärjen välistä aikaeroa. Se oli Rukalla kuitenkin sitä luokkaa että ainakin jokunen himmeämpi mitali on olympiakisoissa mahdollinen. Kuuluisikohan hiihdosta silloin lopultakin jotain hyvää?