Jos joku ei satu tietämään – sellaisiakin on aivan ymmärrettävästi – niin Suomessa ja enimmäkseen Helsingissä järjestettiin vuonna 1952 kesäolympiakisat, joita on tavattu kutsua "viimeisiksi oikeiksi olympialaisiksi" On myös korostettu että Helsingistä kisakaupallisuus oli vielä poissa, mutta tosiasiassa Coca-Colaa kuljettaneet kuorma-autot olivat tuttu näky silloisessa kaupunkikuvassa. Kaupallisuuden nousevaa astetta ei poistanut se, että moista uutejuomaa kaupattiin sotaveteraanien hyväksi.

Eivät Helsingin olympialaiset olleet viimeiset oikeat sen kummemmin kuin jotkut muutkaan, mutta koska itse kisat tekivät hyvää sodanjälkeiselle maalle, on niiden muisteleminen saanut helposti hohdokkaita piirteitä. Pienen maan ponnistelu suurien kisojen isäntänä oli kieltämättä merkittävä suoritus, mutta kenties enemmän pitäisi tässä mielessä korostaa sotakorvausten maksamista kansallisena urotekona.

Helsingin kisojen jälkeen meni kotvan aikaa ennen kuin seuraavan kerran alettiin keskustella kesäkisojen hakemisesta uudelleen Helsinkiin. Lähinnä kysymyksessä oli median pakkomielle; oli helppoa etsiä haastateltavia, joille esitetty kysymys "pitäisikö Suomen hakea uudelleen kesäolympiakisoja" oli hankala. Suomalaisuuteen ei kuulu tunnustaa aina tosiasioita, ei ainakaan silloin kun niiden sivuuttaminen ei ole suoraan vahingollista. On ollut aika riskitöntä sanoa että pitäisi hakea tai ainakin tutkia mahdollisuudet. Kuitenkin kaikki tietävät että sitten vuoden 1952 ei Helsinki eikä Suomikaan ole kasvanut suhteellisesti katsoen edes lähelle samaa tahtia kuin kesäolympiakisat. Yhtälö on mahdoton.

Nyt ero on jo niin suuri, että kesäkisojen järjestämisestä Suomessa puhuminen on laantunut, eikä mediallakaan enää ole ollut niin suurta pakkomiellettä sitä nostaa esille. On siirrytty kesästä talveen. Siirtymä sinänsä sopii maalle, johon esi-isät ilmeisesti tulivat kesällä ja tuumasivat että "onpa leuto talvi, jäädään tänne" huomaamatta, että pohjoisesta sijainnistaan huolimatta maa on aika tasainen ja vailla vuoria. Kenties silloin eivät olympiakisat olleet ensimmäisenä mielessä, riittävän korkeiden paikkojen puute ei sillä tavalla ollut esillä elämisen asteikolla.

Pohjoismainen yhteistyö, mikä?

Talvikisojen saaminen Suomeen oli aikanaan Helsingin kaupunginjohtajalle Erik von Frenckellille todellinen pakkomielle. Tai virallisesti Frenckell oli apulaiskaupunginjohtaja, vaikka hautakivestäkin on apulais-osa jäänyt pois. Kun Frenckell vuonna 1976 jätti KOK:n paikkansa Peter Tallbergin täytettäväksi, hän olisi kuitenkin halunnut jatkaa niin kauan, että Lahti saa kisat. Siihen ei enää suostuttu. On pakko ajatella, että Lahden mahdollisuudet tuntuivat silloin jo aika kaukaisilta.

Sitä ennen lähinnä Frenckellin pakkomielteen johdattelemana Suomeen yritettiin peräti neljä kertaa peräkkäin saada talvikisat. Vuoden 1964 kisoista äänestettäessä Lahti sai yhden äänen, mutta oli seuraavalla kerralla Grenoblen saadessa kisat mukana peräti toisessa äänestyksessä; siinä Calgary sai 19, Grenoble 18 ja Lahti 14 ääntä ja jäi näin ratkaisevan äänestyksen ulkopuolelle. Sen lähemmäksi Suomi ei ole talvikisoja kuitenkaan koskaan päässyt. Vuoden 1972 kisoja päätettäessä Lahti sai seitsemän ääntä ja vuoden 1976 äänestyksessä Tampere 12 ääntä, oli kuitenkin sekin kolmas silloin Denverin 29 ja Sionin 18 jälkeen ja pääsi toiseen äänestykseen, jossa kannattajat putosivat kahdeksaan.

Sen jälkeen olikin sitten ruotsalaisten vuoro yrittää turhaan saada järjestää talvikisat. Hakijoina oli milloin Göteborg, milloin Falun tai Östersund, mutta aina joku iski edelle. Katkerimmillaan tappio oli kai valittaessa vuoden 1994 isäntää. Äänestyksessä Norjan Lillehammer voitti 45-39 Östersundin.

Usein Suomessakin olympiaisännyydestä puhuttaessa väläytellään pohjoismaisen yhteistyön mahdollisuutta. Mahdollisuus se aina onkin, mutta ei kovin kummoinen. Nytkin kun Tukholma/Åre yhdistelmä Ruotsista ja Oslo Norjasta hakevat samoja 2022 kisoja, yhteistyö on ollut lähinnä norjalaisten naureskelua ruotsalaisten ilmoittamalle budjetille. Naurettavan pienihän se onkin verrattaessa todellisuuteen. Joskus ruotsalaisten yritys saada talvikisat tuntuu yhtä mahdottomalta kuin suomalaistenkin, vaikka Ruotsissa niitä riittävän laskettelukorkeita vuoria onkin.

Samaranch "koukutti"

Keskustelu talvikisojen hakemisesta Suomeen uhkasi käynnistyä jälleen Hiihtoliiton tuoreen puheenjohtajan Jukka-Pekka Vuoren haastattelusta. Kysymyksessä oli kuitenkin taas median asettama kysymys, yksi haastattelun monista, eikä Vuoren oma esiintulo olympia-asiassa. Joka tapauksessa puheenjohtaja ilmoittautui hakemisen lämpimäksi kannattajaksi ja lupasi Hiihtoliiton tuen. Kenties jos hakeminen tulee joskus ajankohtaiseksi, Hiihtoliiton omat ongelmat ovat jo kokonaan ohi ja tuesta on hyötyä.

Koska tulevaisuuden ennustaminen on Mauno Koiviston presidenttikaudenkin jälkeen ollut yhä vaikeaa, on mahdotonta väittää, että Suomen ei koskaan kannata hakea talvikisaisännyyttä. Ja voihan olla, että hakemus laitetaan, vaikka se ei kannatakaan. Kuten tapahtui kun haettiin vuoden 2006 kisoja. Helsinki lähti urheasti mukaan yhteishakemuksella Lahden ja Norjan Lillehammerin kanssa.

Yllyttäjänä oli silloinen KOK:n puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch, joka vieraillessaan Paavo Nurmen kisoissa Turussa vastasi median kysymyksiin ja kannusti Suomea hakemaan talvikisoja. Aika erikoistahan olisi ollut, jos puheenjohtaja olisi ilmoittanut, että älkää ihmeessä hakeko, mitä se kannattaa. Erikoista se olisi ollut, mutta toisaalta rehellistä. Jälkeenpäin nimittäin selvisi, että KOK:ssa ei ollut juuri minkäänlaista kannatusta jaetuille kisoille. Samaranch sai joka tapauksessa jutuillaan Suomessa innostusta aikaiseksi.

Innostus maksoi sitten ehkä noin 20 miljoonaa markkaa. Helsingin kaupunki sijoitti hakemiseen 15 miljoonaa, lisärahoitusta tarvittiin. Lopulta on nyt ihan sama, kuinka paljon rahaa meni, kokemus on aina arvokasta. Kokemusta pitää vain osata käyttää hyväksi. Oli helpottavaa lukea, että KOK:n jäsen Peter Tallberg antoi nyt Vuoren haastattelun yhteydessä selvästi ymmärtää, etteivät jaetut kisat yhä edelleenkään ole KOK:ssa suuressa kurssissa. Muuten Tallberg puhui diplomaattisesti, kuten KOK:n jäsenillä on tapana, mutta rivien välistä ja vähän riveiltäkin pystyi ymmärtämään, että nyt ei ole oikea aika, jos koskaan.

Vuonna 1999 ratkaistiin vuoden 2006 talvikisaisäntä Etelä-Korean Soulissa. Hakijoina siellä omat esityksensä pitivät yleiskokoukselle Sveitsin Sion, Italian Torino, Suomen Helsinki/Lillehammer, Puolan Zakopane, Slovakian Poprad Tatry ja Itävallan Klagenfurt. Ensimmäisen ja viimeisen kerran KOK:n valintahistoriassa toimittiin niin, että kokous äänesti siitä, ketkä kaksi pääsevät varsinaiseen äänestykseen. Esiäänestyksessä hävinneiden ääniä ei ole julkaistu edes KOK:n dokumenteissa, mutta tiettävästi Helsinki/Lillehammer sai esiäänestyksessä kolmanneksi eniten ääniä, "pronssia" tuli kuten pari kertaa aikaisemminkin.

Yksi KOK:n "moitteista" oli, että matka Lillehammerista Helsinkiin tai päinvastoin vei 4,5 tuntia, eikä auttanut vaikka Martin Saarikankaan johdolla oli todistettu, että matka-aika itse asiassa oli tuntia vähemmän. Todellisuudessa oli jo ennalta päätetty, että jaetut kisat eivät tule kysymykseen, kuten myöhemmin jopa lähes rehellisesti "paljastettiin".

Soulissa suomalaisia ehkä vähän lohdutti, että ylivoimaisena suosikkina kisaan lähtenyt Sveitsin Sion hävisi Torinolle selvästi äänestyksessä 36-53 ja liittyi suomalaisten seuraan enemmän kuin kerran turhaan hakeneiden joukkoon. Sen sijaan usein äänestyksessä hävinneinä 1960- ja 1970-luvulla mukana olleet, kuten Sapporo, Lake Placid, Salt Lake City, Calgary ja Vancouver, ovat nyt jo tunnettuja talvikisakaupunkeja.

Torinon voitto muuten nähtiin korvauksena siitä, että Rooma syrjäytettiin vuoden 2004 kesäisännyydestä ja kisat annettiin Ateenalle, jolta taas vuoden 1996 satavuotiskisat oli otettu ja annettu Atlantalle ja Coca-Colalle, jo Helsingistä 1952 tutulle. Piiri pyörii, vähän isompikin.