Viikonloppuna demarit juhlivat enteellisesti nimettyä Työväenliike. Nyt. -suurtapahtumaansa. Intertekstuaalinen viittaus tulee tietysti Francis Ford Coppolan sotaelokuvasta Apocalypse Now.
Apokalypsi tarkoittaa ilmestyskirjan lisäksi - mitäpä muuta kuin maailmanloppua.
Tuomiopäivän touhulta demareiden meno vaikuttaakin, jos katsoo puolueen syöksyä gallupeissa. Ylen perjantaina ilmestyneessä kannatusmittauksessa SDP raahustaa henkitoreissaan 15 prosentissa.
Hallituspuolueiden yhteenlaskettu kannatus on nyt pohjalukemissa, kun oppositio porskuttaa 43 prosentissa. Urbaani citykansa luimistelee kalpeana tabloid-Hesariensa takana, kun entinen Maalaisliitto (keskusta ja SMP:n jälkeläinen PS) jyrää ja teutaroi.
Vaikka Jutta Urpilaisen kierrätystä pohditaan jo demarien kulisseissa ja avoimesti ääneenkin, puheenjohtaja tarraa punakynnet ojossa nuijanvarteen ja vakuuttaa, että kannatusluvut eivät vaihtamalla parane. Niin no, eivät ne ainakaan viimeksi parantuneet.
Edellisen kerran puheenjohtajuudesta luopui Eero Heinäluoma, kun SDP:n kannatus oli vajonnut vaaleissa kiusalliseen 21,4 prosenttiin. Siis 21,4 prosenttiin! Urpilaisen noustua ruoriin suosio on romahtanut lähes seitsemän prosenttiyksikköä.
Ja ykkösenä keulii ikuinen auringonlaskun puolue keskusta, vaikka puheenjohtaja jos toinenkin on viime aikoina lähinnä makoillut sairasvuoteella. Ainakin kepu tokeni kanveesistaan puheenjohtajan vaihdoksella.
Muistaako enää kukaan, mikä Mari Kiviniemen johtaman kepun kannatus oli pari vuotta sitten, syyskuussa 2011? (Vastaus: 12,6.)
“Se on surkea, kerta kaikkiaan. Lähellä katastrofia”, julisti tuolloin kepuärjy Mauri Pekkarinen.
Mutta miksi oppositiolla menee niin lujaa? Henkimaailman asioita, sanoisi tähän Juhan af Grann.
Sipilän aikakaudella keskusta on nostanut kannatustaan kahdeksan prosenttiyksikköä - vaikka Sipilän aikaansaannoksista muistetaan lähinnä kakkara, pyöräily Oulusta Helsinkiin ja kotikunta/maakunta-malli.
Entäpä persut sitten? Nekin porskuttavat gallupeissa, vaikka omat avaukset puuttuvat lähes tyystin.
Timo Soini keskittyi syysistunokauden avauspuheessaan retoriseen sanahelinään vailla ainoatakaan ratkaisuesitystä talouden kurjaan kiipeliin. Mutta Soinihan on rento kansanmies, jonka rehevä hekottelu, EU-manaus ja hallitusvastainen puheenparsi purevat politiikkaan tympääntyneisiin. Kyllä kansa tietää! Vai tietääkö?
Puolue menestyy, jos äänestäjät pystyvät samastumaan puolueen keulakuvaan, puheenjohtajaan. Edes aatteilla ei ole merkitystä, jos äänestäjät eivät arvosta johtajaansa. “Ihmiset eivät lähde ensin seuraamaan hienoja aatteita. He seuraavat arvon ansaitsevia johtajia, jotka ajavat arvon ansaitsevia aatteita”, summaa kirjassaan johtajuusguru John C. Maxwell.
Urpilainen on mukava, ahkera ja kunnianhimoinen puoluepomo. Ikävä kyllä hän ei näytä puolueeltaan eikä saa sen takia omiaan taakseen.
Demareita äänestää enää alle 13 prosenttia miehistä. Ay-liikkeen rasvanahat eivät jakkupuvussa ja verkkosukissa poseeraavasta naisjohtajastaan perusta. Kyseessä on hallitusvastuun ja eurosotkujen lisäksi demareiden oma, sisäinen lasikatto.
Demareilla on tasan kaksi vaihtoehtoa: nostaa näkyviä duunaripoliitikkoja Urpilaisen rinnalle - tai vaihtaa puheenjohtajaa.
Sanna Ukkola
Kirjoittaja on A-Studion politiikan toimittaja