Meille ei-olympialalajien urheilijoille järjestetään joka neljäs vuosi World Gamesit eli maailmankisat, joissa seuraavina rinkulakisoihin halajavat kisaavat tosissaan, mutta omasta mielestäni myös näytöshengessä. Kisoissa on nimittäin mukana tosi paljon lajeja, joista itsekään en tiedä juuri mitään. Itselle esimerkiksi sellaiset lajit kuin hengenpelastus, rullaluistintanssi (siis jäätanssi rullaluistimilla), köydenveto tai vaikkapa räpyläuinti ovat jotakin, mitä en ole koskaan nähnyt tehtävän ainakaan tosissaan ja urheilumielessä. Suunnistuskaan ei todellakaan ole vaikkapa paikalliselle väelle tuttu laji. Täällä kun taitaa moni kansallispuisto olla vähän muussa tarkoituksessa kuin jokamiehen oikeuksia käyttävien retkeilijöiden matkakohteina.
Monille lajeille nämä maailmankisat ovat tärkein tapahtuma kalenterissa, mutta oman lajimme parissa prioriteetti on täysin MM-kisoissa. Osittain tämä johtuu varmasti siitä, että täälläkin kilpailumuotoina on sprintti ja keskimatka, joka sekin on periaatteessa sprinttiformaatissa. Perinteinen suunnistus on vaan sen verran haastavaa järjestää vaikkapa viidakossa. Vähän sama kuin järjestäisi hiihtokisoja Kanarialla. Mahdoton tehtävä.
Meidän liittomme päättikin lähettää paikalle vain minut, koska paikalle haluttiin arvokisamitalisteja ja päätös piti tehdä jo kauan sitten, eikä kukaan osannut arvata minkälaisen mitalisaaliin muut urheilijat toisivat kotikentiltä. Niinpä olen matkassa hyvän ystäväni kanssa, joka toimii samalla valmentajana, huoltajana ja loistavana seuranaisena. Henkivartijoiksi olemme tähän mennessä valikoineet venezuelalaisia sumopainijoita ja voimanostajia. Koska Kolumbia ei ole mikään maailman turvallisin kolkka, kaikki kyyditykset tapahtuvat poliisisaattueissa ja käytännössä meitä kahta neitosta on kielletty liikuskelemaan yksin muualla kuin siellä, missä liikkuu poliiseja.
Mieli tekisi lähteä lähivuorille seikkailemaan tai hakemaan edes jotakin pehmeää ja liikenteeltä vapaata kolkkaa, jota tässä 4,5 miljoonan ihmisen kaupungissa ei juurikaan ole tarjolla. Lähivuoret vaan eivät kuulemma ole nekään meille sopivia kolkkia. Vaaleita naisia tuijotetaan joka paikassa kuin yksinäistä tummaihoista Rääkkylässä. Olemme pikkuisen kummajaisia täällä päin palloa. Ja samalla huomaan, että olemme myös aika metsäläisiä. Oma rauha ja piha on täällä pitkälti outoja asioita.
On tosi mielenkiintoista jutella muiden lajien urheilijoiden kanssa ja ottaa selvää heidän lajiensa saloja. Toisaalta täällä on myös levitellä oman lajinsa ilosanomaa. Tietoisuus on kuitenkin askel siihen suuntaan, että joskus vielä vaikkapa Amerikan mantereillakin harrastetaan suunnistusta isommassa mittakaavassa. Tällä hetkellä lajimme on kuitenkin vielä aika Eurooppa-painoitteinen.
Perjantaina alkaa omat kisamme sprintillä. Sitä ennen ehtii tottua aikaeroon, polttavaan helteeseen ja katsella myös hieman muita lajeja. Tänään ajattelimme mennä katsomaan rullajääkiekkoa tai voimanostoa. Sumopaini (sekä naisten että miesten) olisi ollut kaikista mukavinta nähdä, mutta heidän kisansa ovat jo ohi. Itse nimittäin seurasin joskus nuorempana kyseistä lajia isäni kanssa aika innolla Eurosportilta. Suosikkini oli Akebono ja myös Takanohana oli aika tykki ;)
Kuntoni on arvoitus, mutta tuskin se kummemmin on huonontunut, vaikka MM-kisojen jälkeen olenkin lähinnä nautiskellut muusta elämästä. Karttaan en ole koskenut eikä juoksukilometrejäkään ole tullut ihan liikaa. Torstaina mallisuunnistuksessa otan vähän tuntumaan sprinttikarttaan ja sitä ennen otetaan vielä iisimmin pikkulenkkuroiden merkeissä. Jos on kunto pieni arvoitus, niin maastotkin ovat aika erilaisia. Keskimatkalla on ilmeisesti tarjolla vanhaa joenpohjaa, joten sekin voi olla aika mielenkiintoinen kokemus. Onneksi karttamerkit ovat samalla tavalla kansainvälisiä kuin liikennemerkit. Tietää suunnilleen, mihin suuntaan kannattaa mennä, että pääsee hyvin perille.
Calista tervehtien,
Minna