Maailma on kiirehtinyt jo pitkään. Aluksi alkoi tulla pikajunia ja pikabusseja, niille pikavuoroja, pikajuoksu oli tietysti asia erikseen. Vauhti kiihtyi ja alkoi esiintyä pikavierailuja ja pikakäyntejä, kun sukulaisten tai muuten syrjäytettyjen kanssa ei haluttu viihtyä liian pitkään. Kiireessä maistuu huonompikin ruoka, oli jo aikaa sitten junayrittäjän iskulause, ainakin kansan suissa.
Vähitellen alettiin järjestää pikaneuvotteluja ja tehdä pikaratkaisuja, jopa pikapäätöksiä. Tulivat pikalainat ja pikavipit, pian myös pikaruoka, pikahuolto ja pikaliima, pikapesu ja pikapano, jolla useimmat eivät tarkoita rahan tallettamista pankkiin, mikä tunnetusti kestää pitkään. Toki on pikapankki, jolla rahalaitokset ovat kääntäneet huomion palvelun kaikkoamisesta ja saaneet henkilökustannusten vähenemisen kautta pikavoittoja.
Elämä muuttui pikaisesti ja nyt elämme todella pikamaailmassa. Ja kun tarkastelee suomalaista, erityisesti yksilöurheilua, näyttää siltä että mukaan kiireeseen on tullut myös ns. pikaharjoittelu. Kuten kaikkialla yhteiskunnassa urheilussakin on harjoittelussa pyrkimyksenä lisätä tehoja, jolloin perustan luominen tahtoo unohtua. On niin kiire, ei ole aikaa ikään kuin joku olisi myynyt tunteja elämästä pois.
Erityisesti kestävyyspuolella harjoitusten tehostaminen ajan säästämiseksi on johtanut toisenlaisiin tuloksiin kuin valmennuksessa on suunniteltu. Eräs hiihtovalmentaja kuvaa mitä tapahtuu, jos puolentoista tunnin rauhallisen harjoituksen urheilija vie läpi tunnissa, ehtiäkseen pakosti tehoja nostaen: ”Koko harjoituksen luonne muuttuu, pikaistettu harjoitus kohdistuu aivan eri ominaisuuksiin ja kehon alueisiin kuin alkuperäinen rauhallinen puolitoista tuntia.”
Pikameno harjoituksissa on osin seurausta päätöksestä, jonka perusteella kestävyysharjoittelussa ryhdyttiin kilometrien sijasta laskemaan harjoitustunteja. Se on valmentajien mukaan johtanut myös siihen että osa urheilijoista itse asiassa vain ovat ulkona vähemmillä kilometreillä ja samalla ulkona myös harjoittelusta. Syntyy kestävyysurheilijoita vailla kestävyyttä.
Nykyajan kestävyysurheilijalle kehitys on tuottanut kieltämättä hankalan tilanteen. Jos haluaa menestyä, pitää myös pohjat luoda harjoittelemalla. Entisaikaan pohjat syntyivät kun ei ollut juuri muita liikennevälineitä kuin sukset, pyörät tai jalat. Ja töitä piti tehdä usein koulunkäynnin ohessa. Monille syntyi normaalin elämisen ja työn kautta valmis pohja mille rakentaa urheilun tuloskuntoa.
On sitten toinenkin sana…
Lasse Virenin valmentajana tunnetuksi tullut Rolf Haikkola on kertonut matkasta Osloon joskus 1950-luvun lopulla, jolloin matkaseurana oli jo 69-vuotias suurjuoksija Hannes Kolehmainen. Hannes oli kutsuttu Holmenkollen – juoksuviestin kunniavieraaksi. Osloon mentiin laivalla ja junalla, joten Haikkolalla oli aikaa kuunnella Hanneksen ajatuksia. Hän myönsi että vaikka oli itsekin ollut juoksija ja siirtynyt sittemmin valmentajaksi, niin kuunnellessa Hanneksen harjoitustarinoita ”monttu jäi auki.”
"Hannes kertoi miten hän aikanaan hiihti satakin kilometriä päivässä ja sitten olivat ne vaahtopääkävelyt, aivan hirveitä määriä", kuvasi Rolle Haikkola. Hänen mielestään nykyajan harjoittelu on tavallaan tieteellisesti pätkitty, kun on pyritty todistamaan miten joku harjoitusmuoto kehittää mitäkin osaa kehosta. Unohdetaan että aerobinen harjoittelu kehittää kokonaisuutena muun muassa hapen saannin kannalta olennaista verenkiertoa ja keskitytään liikaa anaerobisiin harjoitteisiin. Toisin sanoen ei ole pohjaa mille rakentaa huippu-urheilulle sitten tärkeitä ominaisuuksia, itse asiassa ei ole sitä kestävyyttä mitä kestävyysurheilu tarvitsee.
Rolf Haikkola täyttää nyt heinäkuussa 86 vuotta. Aikanaan 1960-luvulla hän perusti muun muassa yleisurheiluväen hyvin muistaman ”Raaka-Rollen - koplan, jonka jäseniä olivat Parta - Pekka Juutilainen ja kumppanit. Haikkola muistaa miten hän silloin joskus pyysi Paavo Nurmea puhumaan koplan tilaisuuteen, mutta tämä aina vetosi siihen että ”eivät ne nuoret tällaista vanhaa miestä enää kuuntele”.
Olisikohan HUMU -ryhmän jälkeen jääneillä henkilöillä tästä mahdollisuus vetää jokin johtopäätös vai annetaanko taas vain historian toistaa itseään? Toisaalta onhan se niinkin että jokaisen sukupolven on saatava tehdä omat virheensä. Jos kuitenkin löytyy rohkeutta käyttää suomalaista valmennus- ja urheilutietoutta laajasti hyväksi niin se on aina mahdollista, vaikka sitten pikahälytyksellä.
Jotain suomalaisesta kestävyysurheilusta on kadonnut. Tulokset osoittavat että jotain tehdään väärin tai ollaan tekemättä, sillä on vaikea kuvitella että pelkästään lahjattomuudella esimerkiksi nykyiset kestävyysjuoksijat hädin tuskin yllättävät nykyisin Hannes Kolehmaisen tai kumppaneiden tuloksiin vähän kärjistäen, muta ei paljon. Toinen mahdollisuus tietysti on että valtavaa tahdonvoimaa ja yksinäisyyttä vaativassa urheilumuodossa ei enää riitä sitä fyysistä, mutta ennen kaikkea henkistä kapasiteettia jota nousu ja pysyminen huipulla vaativat.
Minulla oli nyt alkukesästä mahdollisuus myös kuulla silminnäkijän todistus siitä harjoittelusta minkä Mika Myllylä vei läpi rakastamallaan Tervanevalla, mitä kaikkea hän oli valmis tekemään ja millaiset kärsimykset käymään pelkästään edes noustakseen huipulle. Siellä suolla ja muualla ei käytetty pika-etuliitteitä eikä muitakaan helpottavia elementtejä.
Eikä myös sitä toista sanaa, joka on nykyaikana levinnyt kuin rako valkealla vai kuloko se oli. Se sanahan on kevyt; on kevytmaitoa, kevytkermaa, kevytjauhelihaa, kevytjuustoa, kevytjogurttia ja vaikka mitä. Yleensä tuo kevyt liitetään ravintoon, mutta on myös kevytpolttoöljyä ja muita tuotteita sitä rataa.
Toivottavasti huippu-urheiluun ei pesiydy kevytharjoittelu ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä.
Arto Teronen