Kun nappula täyttää vuosia, kuuluu pitää synttärit. Ja kun napero on tarpeeksi vanha, ei sukulaisten kutsuminen enää riitä.
Paikalle täytyy lisäksi saada parhaat leikkitoverit, ainakin lapsen mielestä. Ja monesti vanhemmankin, sillä nykyäiti tai isä tekee mielellään piltilleen mieliksi.
Siitä pulmat alkavatkin. Ketä kutsutaan? Täytyykö kutsua ne kaikki, keiden synttäreillä on ollut kutsuttuina? Kenet kehtaa jättää pyytämättä?
Miten monta tyyppiä omien seinien sisään mahtuu? Kuinka monen kirmaajan hihkaisut naapurit sietävät ja omat korvat kestävät?
Synttärit ovat kivoja. Niitä on kiva järjestää. Ilahdun aina, kun minut kutsutaan.
Vielä hauskempaa on, kun oma jälkikasvu saa kutsun kesteihin. Kutsukortti merkkaa ainakin sitä, että on kavereita ja lapset pärjäävät toisten lasten kanssa.
**Huhtikuisilla lastenkutsuilla **entisen asuinkaupungin tutusta äitiverkostosta pulpahti ääneen sanottuna kuitenkin uusi, modernin ajan ongelma.
Joissakin sikäläisissä päiväkodeissa synttärikutsut on tykkänään kielletty. Siis kielletty niin, että päiväkotiin ei kutsukortteja enää saa tuoda vaan juhliin pyytämiset pitää hoitaa hienotunteisesti, vaikka tekstarilla.
Perusteena on tasapuolisuus, ettei pahoiteta toisen mieltä, kun kaikille ei kutsuja yleensä kuitenkaan riitä. Periaate on kaunis ja hyvä, sillä ei ole reilua loukata.
Toisaalta menettely tuntuu liioittelulta.Voisiko olla niin, että jo pienenä alkaa oppia maailman tavoille? Meidänkin kotona lällättely tai toiselle ilkkuminen on kiellettyä.
Ähäkutti ei naurata, kun se osuu omalle kohdalle. Siksi toisellekaan ei saa aiheuttaa mutrusuuta.
Vaakakupissa on kuitenkin parjattu curling-vanhemmuus. Silottaako kutsukielto jo turhankin pehmeäksi vesselien taivalta? Mihin ikään hyvä vanhempi säästää ensimmäiset vastoinkäymiset?