Puoluejohtajan vastuuta sopii verrata pörssiyhtiön toimitusjohtajuuteen. Tulos tai ulos, on tuttu sanonta. Toimitusjohtajia vaihtuu vuosittain, kun he eivät ole täyttäneet odotuksia tai hallituksen luottamus on livennyt muilla syillä. Pisto suurten puolueiden lähihistoriaan todistaa paineet.
Pertti Paasio oli sosiaalidemokraattien puheenjohtajana vuosina 1987-91, Ulf Sundqvist 1991-93, Eero Heinäluoma vuosina 2005-2008. SDP:lla on ollut vajaan 25 vuoden aikana kolme puheenjohtajaa, joiden kausi on jäänyt korkeintaan neljään vuoteen.
Kokoomuksen Pertti Salolainen luotsasi puoluettaan vuosina 1991-94 ja Ville Itälä vuosina 2001-2004. Kaksi konservatiivia on kestänyt viimassa vain kolme vuotta.
Keskustan Anneli Jäätteenmäki vei puolueensa voittoon ja pääministeriyteen, mutta hän joutui eroamaan puheenjohtajuudesta jo vuonna 2003, kun hänet oli valittu tehtävään vuosi aiemmin.
Kenenkään vahvan puolueen keulaan nostetun henkilön ei kannata oitis hurmioitua, vaikka valtaan yleneminen maistuu. Erityinen nautinto syntyy, kun puheenjohtaja harppaa mutkitta Mari Kiviniemen tapaan pääministeriksi.
Puheenjohtajaksi pienellä marginaalilla
Keskustan puheenjohtajan kilpa sujui rempseästi. Mari Kiviniemen ykköstila oli aavisteltavissa ja selkeä, mikä vähentää jälkipuheita, mutta silti tiukka. Jos Kiviniemen 1357 äänestäjästä 162 olisi siirtynyt Mauri Pekkarisen puolelle, jälkimmäinen olisi voittaja. Kyse on pienistä liikahduksista massiivisessa 2500 päättäjän joukossa. Pekkarisen puhe Kiviniemelle huokui henkistä mittavuutta. Kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen ei siihen pystynyt.
Pääministerin vaihtuminen avaa kuntaministerin paikan. Tehtävään noussee pohjoispohjalainen kansanedustaja Tapani Tölli. Hän oli pitkään aktiivinen Mauri Pekkarisen tukija, mutta viime kierroksilla hän passivoitui. Puoluekokouksessa oli havaittavissa Pekkarista tukeneista lestadiolaisista merkittävän osan liukuvan Kiviniemen taakse. Ilmiö on yleinen poliittisessa kilvoittelussa, mutta kirpakan mausteen se tarjoaa.
Pohjoisen ja idän tyhjiö
Keskustan puheenjohtaja ja puoluesihteeri asuvat Helsingissä. Kolmesta varapuheenjohtajasta kaksi on Varsinais- Suomesta, yksi Kokkolasta. Pohjoinen ja itäinen Suomi jäivät tyhjiöksi, jota kuntaministerin nimitys ei juuri paikkaa. Äänestäjät jäivät maakuntiin. Herrat elelevät Helsingissä. Tilanne on vakava. Omalla laillaan tätä viestittää Pekkarisen saama enemmistö eteläpohjalaisten äänistä, vaikka Kiviniemi on tämän maakunnan kasvatti. Jos keskusta hurahtaa metropolivoimaksi, se hukkaa uskottavuuttaan vankimmissa maakunnissaan eikä silti rouhi aitoa lisäkannatusta Helsingin, Turun ja Tampereen tienoilla, joilla se ehkä aina häviää näiden alueiden porvarilliselle ykkösvoimalle Kokoomukselle.
Puoluejohdon nuorennus sädettää valoa keskustaan. Varapuheenjohtaja Annika Saarikko on 26- ja Tuomo Puumala 28-vuotias. Vaikka keskustan puoluekokouksen valtavirtaa ikä uurtaa, nuoret olivat aktiivisia. Luottamusta heille suotiin. Nuoria vilisi käytävillä satamäärin.
Kokoomuksen puoluekokous Jyväskylässä joutui keskustan katveeseen, mutta sen päätöksistä kohistaan vielä. Puoluekokous irtaantui tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta, hyväksyi sukupuolineutraalit avioliitot ja lausui ”ei” pakkoruotsille. Suomen liittoutuminen Natoon on hillityllä tavoitelistalla. Perisuomalaisia arvoja kyseenalaistetaan. Ne tarjoavat happea kilpailijoille.
Keskustaoikeiston pohja on vakaa
Mari Kiviniemi on julistanut kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien hierovan sinipunaista hallituspohjaa ensi kevään vaalien jälkeen.
Keskustaoikeistolaisen kabinetin pääministerin Kiviniemen ensimmäisiä tehtäviä on varmistaa hallituksen yhteishengen ja tuloksellisuuden jatkuminen. Muilla vaihtoehdoilla pelottelu, vaikka se on tarkoitettu kannattajien valpastuttamiseksi, istuu ontuen pääministerille.
Nykyhallituspohjalla ovat eväät uudenkin vaalikauden ratkaisuksi, mikäli äänestäjät näin tahtovat ja jos Jyrki Kataisen ja Mari Kiviniemen keskinäinen luottamus kestää. Tällöin ykköspuolueen on oltava joko Kokoomus tai Keskusta. Mikään ei velvoita toiseksi suurinta puoletta hallitukseen. Mikäli keskustaoikeistolla on vähintään kulta- ja pronssi eduskuntavaaleissa, porvarillinen liittouma jatkanee. Nurinkurista olisi, jos vasemmiston suurin puolue astuisi valtaan, vaikka vasemmiston kannatus painuisi kolmenkymmenen prosentin pintaan.
Kaikki mallit ovat käypiä. Äänestäjien sana puree. Luonnollista on, kun jokainen suuri puolue lonksuttaa ovia eri vaihtoehdoille. Tämä takaa hallituksen nopean synnyn vappuna 2011.
Huonoa ja myönteistä Mäntästä
Metsäteollisuuden yhden keskustaajaman Mäntän viikko päättyy apeissa tunnelmissa. Metsä Tissue vähentää 550 työntekijästään mahdollisesti 150 ihmistä. Tuotantoa saatetaan siirtää Saksaan, suurmarkkinoiden kupeeseen. Monet muistavat ajat, jolloin Mäntässä oli tuhansia paperityöläisiä. Nyt puhutaan muutamasta sadasta.
Muutos tunkee ankarana Mänttä-Vilppulaan. Elinkeinopolitiikan on vireydyttävä ja monipuolistuttava. Tämä tiedostetaan. Vastuulliset tekevät parhaansa.
Iloa Mänttä-Vilppulassa kohdataan niin ikään. Yhdyskunnistaan patruunamaista huolta sukupolvisesti kantaneen Serlachiuksen suvun kulttuurinen tahto näkyy voimallisena. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö rakennuttaa Joenniemeen 10-12 miljoonaa euroa maksavan 3500 neliömetrin taidemuseon. Joenniemen komeaa museota täydentävän uudisrakennuksen arkkitehtuuriin panostetaan. Rakennus valmistunee vuonna 2013, jolloin säätiö täyttää 80 vuotta. Tähän kokonaisuuteen liittyy Valkoiseen taloon Mäntän ydinkeskustaan luotu museo.
Mänttä-Vilppulan taidekaupunkimaisuus vahvistuu olennaisesti. Tälle pohjalle on kauan rakennettu. Kuvataideviikot ja musiikkipäivät kuuluvat vakiintuneeseen antiin.
Taannoin menehtynyt vuorineuvos Gustaf Serlachius vankisti testamenttilahjoituksellaan sukunsa nimeä kantavaa taidesäätiötä. Hän on jalo ja pysyvä esimerkki omistajayrittäjästä, jolle taiteet ja muu kulttuurisuus kuuluivat elämän perusarvoihin. Tuijottaminen hetkellisiin, alati vaihtuviin pörssikursseihin suistaa herkästi henkiset arvot ja vastuun tulevaisuudesta hatelikkoon.