Vyörytappio ja korpivaellus uhkaavat Suomen keskustaa
Suurten puolueiden enimmän huomion imee Suomen keskusta, jonka puoluekokous valitsee kahden viikon kuluttua 11 kuukauden pääministeriksi kohoavan puheenjohtajan. Myös puoluesihteeriratkaisu kiihdyttää tunteita.
Sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen ykköspuheenjohtajuudet pysyvät ennallaan. Jutta Urpilainen jo valittu jatkoon. Jyrki Kataiselle käy ajallaan samoin. SDP:n puoluesihteerikilpa sentään värisytti tunnelmaa. Yleisradion toimitusjohtajuuden menettäneen Mikael Jungnerin lähtö politiikkaan karsii hohtoa hänen persoonastaan. Jos askeleet etenevät veikeästi, Jungner junailee vuoden kuluttua ministerinä viestintäasioita, muun muassa Ylen mediamaksua.
Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien kannatus on melko vakaa. SDP yrittää kampeutua kokoomusta suuremmaksi, mutta onnistuminen on epävarmaa. Päähallituspuolue keskusta yskii pahoin. Useissa tutkimuksissa sille on mitattu noin 18 prosentin suosio.
Apupuoluemaisuus runtelee keskustaa
Keskustaa uhkaa vyörymäinen tappio huhtikuun 2011 eduskuntavaaleissa. Viimeksi se sai 51 kansanedustajaa. Nyt se saattaa painua 1970 -luvun synkeisiin asemiin, jolloin sillä oli alimmillaan 35 parlamentaarikkoa ja 16.4 prosenttia äänistä. Keskusta palasi komeaksi voimaksi vasta vuonna 1995, jolloin se kauhoi peräti 55 kansanedustajaa. Puheenjohtaja Esko Aho ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Mauri Pekkarinen elivät ilotulitteellista aikaa. He olivat taitavia Suomen asioiden ja tulevaisuuden arvioijia.
Keskustan rapautuminen on ilmeinen. Peiliin katsominen viisastuttaa. Ulkoisia syyllisiä on turha hakea. Keskusta on kaihtanut aloitteellista ulkopolitiikkaa. Alue- ja kuntapolitiikka on sille sanana kauhistus. Maatalouspolitiikkaa se pallottelee. Juuri nämä yhteiskunnallisuuden kentät ovat perinteisiä keskustan vahvuuksia. Niissä väistely ihmetyttää. Sen sijaan eduskunnan juuri hyväksymä 685 euron takuueläke ensi maaliskuusta lukien on saavutus.
Keskusta peesaa hanakkana kokoomusta eikä huolehdi maakunnista ihmisten odottamalla tavalla. Jupahtaneille linjoittajille on hyveellistä varmistaa salonkikelpoisuus, silmäätekevien vauraissa kammareissa, joiden pilarien pääosa on juntattu Helsingin asvalttiin. Keskustan sielu on lehahtanut lentoon maanpinnalta. Näkyä sumentaa puoluesihteeri Jarmo Korhosen rahoitusrymistely, jossa kumppaneiden valinnan huolellisuus ja eettisyys unohtuivat.
Kiviniemi ja Laaninen vitamiinipommi kilpailijoille
Etelän media rummuttaa journalismillaan keskustaa kunta- ja hallintoministeri Mari Kiviniemen puheenjohtajuuteen ja Suomenmaan päätoimittajan Timo Laanisen puoluesihteeriyteen. He voivat osoittautua perussuomalaisten ja kokoomuksen lihottamisen vitamiinipommiksi, maukkaaksi kuntojuomaksi. Helsinkiläistyneen ja ohuen karisman Kiviniemen arvomaailma on maakunnille etäinen. Timo Laaninen toimittaa kelpoisasti puolueensa pääjulkaisua, mutta hän ei pulppua aineksia ihmisten innostajaksi ja aatteen soturiksi maakuntien keskuksissa, sadoissa pitäjissä ja tuhansissa kylissä.
Keskustalta puuttuu ihanteellinen vaihtoehto. Paavo Väyrynen istui tähän tehtävään 1980– ja Esko Aho 1990 -luvulla, samoin Anneli Jäätteenmäki vuonna 2002. Mauri Pekkarisen valtuutus puheenjohtajaksi minimoisi perälaudan vuotamisen ydinmaakunnissa ja toisi siedettävän tuloksen suurkaupungeissa varsinkin, jos rasakka ja raikas nainen työskentelisi puoluesihteerinä. Tämä sallisi keskustalle aikaa siilata harkiten keulansa ainakin kahdeksi vaalikaudeksi.
Myös Keski-Suomen puolueissa muutoksia vaaleissa
Mikäli mielipidetutkimukset muuntuvat todellisuudeksi Keski-Suomessa, mikä on ihan mahdollista, puolueiden voima ja kansanedustajien koostumus järisevät. Uusia kasvoja on nousemassa korkeimmiksi päättäjiksi.
Kokoomuksen palaaminen kahteen parlamentaarikkoon on todennäköistä. Se on vuodesta 1991 jäänyt yhteen kansanedustajaan, vaikka historiasta löytyy pitkiä kahden kansanedustajan jaksoja. Opetusministeri Henna Virkkunen käy veturista. Tosin hänen liittymisensä turkistarhauksen lopettamisen tukijaksi kuormittaa rekeä. Kokoomuksen kultaisena aikana muistetaan Matti Jaatisen ja Pentti Sillantauksen kilvoittelu 1970 -luvulla. Molemmat olivat valtiomiessarjalaisia. Puolueen elo oppositiossa esti nousun ministeriksi. Kutkuttava tilanne lyö höyryä kampanjaan.
Keskusta on nauttinut neljästä kansanedustajasta vuodesta 1999, mutta vuoden kuluttua sillä lienee kolme parlamentaarikkoa. Istuvien edustajien pääkirittäjä on Pauliina Takala. Jos hän tai joku muu haastaja kipuaa vaaliliittonsa kolmen eniten ääniä keräävän kandidaatin ryhmään, keskustan nykyedustajista jatkaa kaksi eduskunnassa ja kaksi tipahtaa sieltä. Maisema avautuu tylynä.
Kristillinen liitto on paljolti Toimi Kankaanniemen suosion varassa. Paikan säilyminen on pienestä kiinni. Vihreät ovat yhä kansanedustajatta, vaikka Jyväskylä on suomalaisittain suuri yliopistokaupunki. Vasemmistoliiton taisto voi pysyttää edustajan tai sitten ei.
Sosiaalidemokraattien kolmen paikan säilyminen on selviö. Oikein vahva myötätuuli ja suotuisa vaalimatematematiikka saattavat antaa jopa voittopaikan.
Perussuomalaisilla on sauma kansanedustajaan. Äskettäin seitsemää vuosikymmentään juhlinut Kauko Tuupainen kuopii paalupaikalla. Hymy on levenemässä.
Rankkojen paineiden kuntajohtajat
Maakunnan merkittävä uutinen on Pihtiputaan kunnanjohtajan Erkki Nikkilän sanoutuminen irti tehtävästään. Nikkilä on eturivin kuntajohtajia, arvostettu ammattilainen. Taannoin Virtain kaupunginjohtaja Tapani Leppänen karisti virkapaineet harteiltaan. Tällaisia menettelyjä kaikaa Suomen eri puolilta.
Kuntajohtajuus on epäkiitollinen. Palvelujen on sujuttava eikä kustannuksia saisi syntyä. Yhtälö on mahdoton. Äkkiväärät kuntalaiset syyllistävät herkästi kuntajohtajan eivätkä poliitikot läheskään aina tarjoa hänelle välttämätöntä tukea. Ilkeämielisyys ja haavoittamisen halu ovat kasvaneet. Nimettömänä esiintymisen helppous netissä ja perinteisessä mediassa ruokkii raadollisuutta. Hyvätapaisuus, avoimuus ja reilu silmiinkatsominen on laitettu arvojen hylkiöpinoon.
Jokainen kuntajohtajan ero on erillinen tapaus. Vaihtuvuus on tiettyyn rajaan saakka myös hyväksi. Ongelmallista on se, että virkansa aloitteellisesti jättävät johtajat ovat yleensä alansa parhaimmistoa. He löytävät tuoreen leipäpuun helpommin kuin useimmat kumppaninsa.
Valtion on aika harkita, mitä se oikeasti kunnilta tahtoo. Kuntakoon suurentamisen mieltäminen ainoaksi hallinnon kehittämiseksi on kapea-alaista pakkovaltaa, josta on hetki irrottautua.