Perjantain pitkälle meno-paluu lenkille lähtö oli lentävä. Keskiviikon levon ja torstain sähäkän puolitoistatuntisen jälkeen edessä oli kolmen tunnin harjoitus. Päivä paistoi ja jälleen kerran kevät tuntui ylivoimaisesti parhaalta vuodenajalta. Menomatkalla tuuli tuki selkäpuolelta, vaikka sitä ei oikein menomatkalla tajunnutkaan.
Pohjanmaan tasaisuudella ja aurinkoisella keväällä on puolensa.
Lentävien askelten aikaan annoin itselleni anteeksi suunniteltua kovemman alkuvauhdin. Tarkoitus oli edetä maltilla ja kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Viisi ja puolikin tuntui vähän liian verkkaiselta, joten en malttanut löysätä laisinkaan. Edellisen raportin aikaiset terveyteen liittyneet huolenaiheet olivat hälvenneet.
Pitkittyneeseen flunssaan on joskus aikaisemminkin auttanut reipas ulkoilu ja se oli riittävä resepti tälläkin kertaa. Polvivaivaan auttoi puolestaan taas kerran lepo. Jopa torstain kova juoksu kelpasi vasemmalle jalalleni, kun maltoin lopettaa 90 minuutin kohdalla.
Menomatkalla molemmat jalat tukevasti ilmassa
Kun meno maittaa, niin huomaamatta jää myötätuulen lisäksi tien pinnan pienet korkeuserot. Reitti vaikuttaa tasaiselta kaiken aikaa. Normaaliarjessa kiireen keskellä auton lasin läpi uljastellut kaunis puu, lasten luoma lumiukko tai soliseva puro jäävät huomaamatta. Omin voimin ulkoillessa niihin kiinnittää huomiota aivan toisella tavalla. Parhaimmillaan juoksu on kyydissä matkustamista. Jalat tekevät työtään jossain ja kroppa vaan nauttii eteenpäin liikkumisesta.
Onneksi muistin jo ajoissa ennen puolentoista tunnin kohdalla tapahtunutta täyskäännöstä, että en vielä tähän aikaan vuodesta voi juosta yli 30 kilometriä alle viiden ja puolen minuutin kilometrivauhtia. Tajusin löysätä ja lasketella rauhallisemmin kääntöpaikalle. Siellä iski todellisuus kirjaimellisesti kasvoille.
Vastatuuli tuntui heti luissa ja poskipäissä. Tiesin, että tämän toisen 15,3 kilometrin matkan hoitaminen samassa ajassa on hurja haaste. Jonkin aikaa turvauduin suunnanmuutosta edeltäneen hiljentelyn suomaan aikapuskuriin. Ajattelin, että pysyn tavoitteessa, mikäli kykenen rutistamaan viiden minuutin ja 45 sekunnin kilometrejä.
Hyytelöä tarvittaisiin, vaikka sitä jaloista jo löytyy
Totuus piti myöntää 22 kilometrin kohdalla. Sinnittely alle kuuden minuutin kilometreihin tulee epäonnistumaan. Energiavarastot ehtyvät mukana kulkeneesta vesipullosta huolimatta, aurinko ei enää lämmitä, pienetkin viistot alkavat tuntua ylämäiltä, polveen sattuu taas, luonnonihmeet eivät enää kiinnosta ja vähitellen suun kautta muistuu mieleen tosi tarkasti eri ruokatarvikkeiden yksilöllisetkin maut. Sinällään mitään aamupuuroa ja -palaa kummallisempaa en edes yrittänyt tankata, joten nälän tunnetta osasin odottaa. Silti nälkään liittyvät tuntemukset olivat poikkeuksellisen voimakaita.
26 kilometrin jälkeen tyhjän juomapullon kantaminenkin tuntuu liian raskaalta.
Joskus kuntourani alkuaikojen ensimmäisissä kilpailuissa tuli tutuksi luulo siitä, että ratamestarit ovat epäonnistuneet tehtävissään. Tällä tarkoitan sitä, kun juoksukilpailun lopussa voimat ehtyvät ja kilometritolpat tulevat vastaan alkumatkaa hitaammin. ”Viimeiset välit on mitattu väärin, liian pitkiksi”, muistelen jonkun muunkin puolimaratoonarin joskus sanoneen. Tätä en kuitenkaan nykyään koe, sillä juoksen yleensä aina tuttuja reittejä ja ranteen matkamittari puolestaan hoitaa lopullisen varmistuksen. Muuten voi kyllä tuntua sitäkin raskaammalta.
Hyviä harjoituksia kuitenkin
En antanut periksi perjantaina. Tingin loppuajasta, mutta en juoksuaskelista. Aikaa 30,6 kilometrin lenkkiin kului kahdeksan minuuttia yli kolmen tunnin. Edellispäivän puolitoistatuntisen aikana ennätin sujuvasti 17,6 kilometriä. Se on sinällään muuten mielenkiintoinen väliaikatieto, kun kilpailukauteni alkaa huhtikuun lopussa Länsiväylä-juoksun 17,4 km koitoksella ja aikatavoitteella 1.25.
Perjantain pitkän lenkin jälkeinen vilu, nälkä, pahoinvointi ja polvikipu häipyivät saunassa ja ruokapöydässä sekä loppuviikon levolla. Jossain vaiheessa jopa vielä hieman venyttelin. Nyt tiistaina juoksin parin tunnin eli 20 kilometrin lenkin ja tänään keskiviikkona vielä aamulla kahdeksan kilometriä, vasemman polven ulkosyrjää edelleen hieman säästellen. Aikaa kului lähes kuitenkin tunti.
Tarina ”Elämäni, maraton” ja vasemman jalan kunto jäävätkin jännään kohtaan.
To be continued.
Mikko Hannula