Myönnetään, olen se sama toimittaja, joka teki Urheiluruutuun jutun Veikkausliigan yleisömääristä myös viime kesänä. Ja ellei maailma vallan mullistu, lupaan palata aiheeseen myös ensi vuonna. Ja sitä seuraavana. Ongelma kun on sen verran kiehtova. Pitäisi vain keksiä, keneltä löytyy ratkaisu. Futisväellä itsellään sitä ei tunnu olevan.

Esimerkki: Selostin viime kesänä yli puolet Hongan kotiotteluista Radio Suomen jalkapallokierrokselle. Joka kerta ihmettelin Tapiolan väliaikaisstadionilla samaa asiaa: miksi täällä ei ole tämän enempää väkeä? Muutaman kymmenen kilometrin säteellä asuu lähes miljoona ihmistä, aika monta kertaa kelikin oli ihan ok - ja mikä tärkeintä, Mika Lehkosuon suojatit pelasivat erinomaisen viihdyttävää ja pääsääntöisesti myös voittavaa jalkapalloa. Ellei se riitä, niin mikä sitten? Hongan kesän 2008 keskiarvoksi jäi rapiat 3 000 katsojaa. Koko liigan keskiarvo oli reilut 2 600 katsojaa per ottelu, ja kuten tunnettua, siitä on tultu tämän kevään aikana ryminällä alas.

Veikkauksen toimitusjohtajan Risto Niemisen lausahdus siitä, kuinka suomalaiset ovat menestyshullua, eivät urheiluhullua kansaa, on jäänyt elämään omaa elämäänsä. Sekään ei tunnu ihan pitävän paikkaansa. Viime syksyn mestari Inter veti kahteen viimeiseen kotiotteluunsa yli 7 000 katsojaa. Se on kova temppu Suomen lokakuussa. Tämä tosiasia tietysti puoltaa menestyshulluutta.

Mutta menestys näyttää unohtuvan nopeasti, ainakin turkulaisilta. Puolustava mestari on pelannut tänä keväänä kuusi kotiottelua, joiden katsojakeskiarvo on hädin tuskin yli 3 000. Viime kaudella Interin yleisökeskiarvo oli reilut 4 400 ottelua kohden. Kun joukkue on pelannut jo lähes puolet kotiotteluistaan, on viime kauden lukemiin pääsemisessä tekemistä.

Taitaa olla niin, että Suomesta puuttuu sellainen koko kansan läpi tunkeva kulttuuri urheilutapahtumien seuraamisesta paikan päällä. Jääkiekon SM-liigan yleisökeskiarvo on takuuvarmasti kausi toisensa jälkeen viisituhatta plus-miinus parisataa per ottelu. Jalkapallossa lukema on puolet tästä. Tämä porukka jurottaa lätkä- tai futiskatsomossa vaikka maailman tappiin, satoi tai paistoi, voittipa oma joukkue tai hävisi. Ne muut? No, pistäytyvät silloin tällöin jos ei ole parempaa tekemistä.

Superpesis on mielenkiintoinen poikkeus. Sopupeliskandaalin jälkimainingeissa sarjan yleisökeskiarvo romahti pahimmillaan noin 1 100:een katsojaan ottelua kohden. Nyt ”jokojokopallossa” ollaan vahvassa nosteessa, etenkin pienillä paikkakunnilla. Reilun 3 000 asukkaan Vimpelissä on paikallisen Vedon pesismatsia seurannut parhaimmillaan kolmisen tuhatta katsojaa. Superpesiksen alkukauden yleisökeskiarvo on yli 1 700.

Superpesiksen parhaat yleisövuodet ajoittuvat muuten 1990-luvun alun laman aikoihin. Taantuman möyriessä kansallispeli nostaa taas päätään. Kai se on sitten niin, että kun ajolähdössä laittoman lyönyt mörssäri noituu antaumuksella, maalaismaisemassa haisee grillimakkara sekä lehmänpaska ja ”stadionin” kaiuttimissa soi humppa, niin siinä on ihmisellä turvallisempi olo kuin puunatussa aitiossa katkarapuvoileipä kourassa. Tai rinnuksilla.

Tuomas Heikkilä