Viime viikolla keskiviikon kahdeksan kilometrin lenkki meni käytännössä kinkkaamiseksi. Ovathan polvet aikaisemminkin vaivanneet ja vuosi sitten jopa paljon pahemmin. Silloin tutkittiin kipujen vuoksi sekä vasemman että oikean polven sisä- ja ulkoreunat. Ei löytynyt mitään ja pitkä lepo auttoi. Tosin tauko venähti liikaakin ja koko alkukesä jäi juoksuilta väliin.
Nyt torstaina ja sunnuntain välisenä aikana harrastin hyötyliikuntaa. Lumitöitä ja sen sellaista. Kevätaurinko näytti parhaat puolensa. Vasemman polven ulkosyrjä kesti nämä toimet ihan hyvin.
Maanantaina pelasin lentopalloa puolitoista tuntia siitäkin huolimatta, että iltapäivällä tunsin pari ilkeää vihlaisua. Itse koitosten aikaan jalka oli oireeton.
Tiistaina lähdin kokeilemaan juoksulenkkiä. Tuttu kipu puski pintaan. Rytmi oli sekaisin ja vauhti pysyi verkkaisena. Mielen puolesta olisin voinut pitkäänkin. Kunto on lupaavassa nousussa. Hölkkäsin 12 kilometriä ja lopetin kuitenkin ennen kuin tilanne pahenee. Tein päätöksen, että toistaiseksi juoksu saa jäädä ja laji vaihtuu. Päätös ei kuitenkaan ole lopullinen. Viikon tai kahden aikana uskoisin tilanteen korjaantuvan. Elämäni Maraton on yhä tavoitteena alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti.
Miten Sievisen pää on kestänyt?
Tiistaina hyppäsin altaaseen ja uin tunnin. Saman tein keskiviikkona ja torstaina. Yhteen suuntaan vapaata ja takaisin päin rintauintia. Altaanväli toisensa jälkeen samaan malliin edeten. Tunnen uintivauhtini. Matkaa kertyy 60 minuutissa kutakuinkin 2,4 kilometriä.
Fyysisesti tunnin kertaurakointi on helppo nakki. Ei ahdista ollenkaan. Henkinen puoli onkin sitten ihan toinen juttu. Kaakeleiden tuijottaminen ilman, että maisemat vaihtuvat on mieltä kuluttavaa. Varsinkin, kun jossain ulkona loistaa kevätaurinko.
Tunti altaassa on kuin ikuisuus verrattuna 60 minuuttiin Keskuspuistossa. Se on vähän sama juttu kuin se, että kilo rautaa vaan painaa yksinkertaisesti enemmän kuin kilo höyheniä. Täytyy ihmetellä, miten Jani Sievinen on psyykkisesti jaksanut yhteen menoon kuuden kilometrin uintiharjoituksia. Päivästä ja viikosta toiseen.
Joku voisi rakentaa luontoon uintipururadan. Aika kuluisi paljon paremmin, kun miljöö muuttuisi matkan edetessä. Toinen vaihtoehto olisi elokuvien heijastaminen altaiden reunalle. Eihän sitä toki kroolatessa ennättäisi leffoja juurikaan seuraamaan, mutta ideaa voisi silti kehitellä.
Elokuvat allasta ympäröivillä seinillä voisivat näet auttaa vielä yhden kynnyksen ylittämisessä. Nimittäin, mikäli polvivaiva pitkittyy, niin jossain vaiheessa on pakko kokeilla myös vesijuoksua. Se on varmasti hieno laji, mutta käynee mielen päälle vielä uintiakin enemmän. Viihdykkeet allasmiljöössä saattaisivat auttaa ja johtaa ensimmäisen kerran vesijuoksunkin kokeiluun.
Mikko Hannula