Tämänhetkisessä tilanteessa euromailla on kolme vaihtoehtoa: Odotetaan kädet taskussa mitä tuleman pitää, pannaan rukkaset naulaan ja lähdetään kävelemään tai kääritään hihat ja aletaan töihin.
Odottelu ja katsominen ovat se vaihtoehto, johon oppositio haluaisi keskiviikon eduskuntakeskustelun perusteella mennä. Ei hyväksytä Irlannin pelastuspakettia, koska ongelma on itse aiheutettu ja jatkotoimet riittämättömiä, vaan katsotaan mitä tuleman pitää. Se on kuin kieltäytyisi sammuttamasta tulipaloa, ellei talon omistaja suostu ensin ottamaan palovakuutusta. Vakava riski on, että odotellessa roihu nuolee pian oman pirtin seinämiä.
Kävelemään lähteminen eli eurosta eroaminen olisi vielä dramaattisempi ratkaisu. Euroryhmästä erkanevan maan uuden valuutan arvo olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä euron kurssia alempi, mikä vain arvauksenakin aiheuttaisi valuuttapaon, joka tyhjentäisi valuuttavarannot tuossa tuokiossa lähes maasta kuin maasta. Jos asiaa laveammin spekuloitaisiin Euroopassa, niin kohtalo olisi heikko koko unionin alueella.
Kolmas vaihtoehto on lähellä sitä mitä nyt tehdään. Kysymys on vain siitä onko toimeen tartuttu riittävän nopeasti ja määrätietoisesti. Ripeyttä hillitsee koko ajan populistien paine, joka kaikissa maissa sanoo, että korjatkoon ongelmansa ne, jotka ovat ne aiheuttaneetkin.
Mutta akuuteissa tilanteissa ratkaisut löytyvät vain yhteisestä tekemisestä ja yhteisestä kantokyvystä. Euroryhmän sunnuntainen linjaus ja keskuspankin velkakirjojen osto-ohjelma ovat oikeita keinoja tilanteen rauhoittamiseksi. Haavan teippausyritysten lisäksi tarvitaan määrätietoista yhteistä politiikkaa taustalla olevien ongelmien korjaamiseksi,sitovampien ja tiiviimpien eurooppalaisten rakenteiden luomista. Pysyvän vakausmekanismin luominen, johon yhdistetään yleisesti kansainvälisesti käytettävä sijoittajien vastuulauseke on tarpeellinen joskaan ei vielä riittävä askel tällä tiellä.
Akuutti kriisi on osoittanut miten tärkeä on yhteinen talouspolitiikan koordinaatio. Se ei kuitenkaan saa jäädä vain vajeiden ja velan vahtimiseksi. Verokilpailusta on päästävä verokoordinaatioon ja myös yhteisiin veroratkaisuihin, kuten esimerkiksi varainsiirtoveroon. Yhtenäisen finanssipolitiikan saralla on katsottava, että myös eri jäsenmaiden budjeteissa valtioiden investoinnit ovat saman suuntaisia, kasvupolitiikkaa EU2020 strategian mukaisesti tukevaa. Kaikilla EU:n instituutioilla ja toimijoilla, jäsenmailla, parlamentilla ja komissiolla on yhteinen vastuu Euroopan suunnasta ja tulevasta kehityksestä.
Jatkossa tarvitaan vielä mittavaa työtä finassialueen pelisäännösten kehittämiseksi tulevien pankkien basel III vakavaraisuussäännösten ja johdannaisten keskitetyn selvittämisen lisäksi. Rahoitusmarkkinoiden tasapuolisen kohtelun, läpinäkyvyyden ja väärin kohdistuvien insentiivien puutteissa ovat sekä menneiden että tulevien finanssikriisien syyt yhdessä valtioiden osaamattoman tai vastuuttoman talouspolitiikan kanssa. Tätä vauhdittaa nykyisin vielä globaalin kasvun tasapaino-ongelmat yhdistettynä erilaisiin valuuttastrategioihin.
Markkinoiden pelisääntöjen kehittämiselle ei tunnu olevan koskaan oikeaa aikaa. Hyvinä aikoina ei saa häiritä kasvuodotuksia ja huonoina aikoina ei saa säikyttää markkinoita kuten liittokansleri Agela Merkel on saanut todeta. Markkinoiden huonon sääntelyn laskun maksattaminen veronmaksajilla ja julkisen sektorin säästöjen kautta, jotka väistämättä kohdistuvat eniten pienituloisiin ei sekään demokratiassa loppumattomiin käy. Näistä haasteista ei yksikään eurooppalainen maa selviä yksin. Hyvä että edes yhdessä.
Politiikot eri jäsenmaissa ovat nyt saman valinnan edessä: toimitaanko yhdessä tiiviimmän, vauraamman, vakaamman ja paremmin markkinoita sääntelevän yhteisen euroopan eteen, vetäydytäänkö kuoreen vai ollaanko tekemättä mitään ja odotetaan että joku muu hoitaa hommat. Jos mitään ei tehdä reagoivat sekä markkinat että kansa. Ensimmäinen rahapaolla ja toinen populismin tuella.
Politiikan suurin riski onkin nyt poliitikkojen rohkeuden puute. Sen sijaan, että keskitytään pelkäämään joko kriisin eskaloitumisen seurauksia tai tehtyjen päätösten vähemmän suosittuja ja mukavia seurauksia, pitäisi poliitikkojen pelätä päättämättömyyttä ja sen seurauksia.
Sirpa Pietikäinen
Kirjoittaja on kokoomuksen europarlamentaarikko