Lauantai

Herään säpsähtäen koneemme pyörien vingahtaessa asfalttiin. Rotterdamin lentoasema humisee aamuseiskalta tyhjyyttään. Maajoukkueemme poistuu unisena paikalta tilausbussillaan, me tiedonvälittäjät turvaudumme taksikyytiin.

Kuvaajani Alentolan Kari testaa taksimatkan aikana uuden navigaattorinsa toimintaa. Virheliike, sillä kuskimme närkästyy, ja lyö mittarin pois päältä. ”Hei, kuules, Amsterdamissa kuskit saattavat ajaa tahallaan ympyrää, mutta täällä meihin voi luottaa!”, kuuluu vapaa ja siivottu suomennos. Pikku neuvonpidon jälkeen sopu syntyy, eikä kympin tippi tapa, pikemminkin sinetöi sovun.

Excelsior

Lounaan jälkeen suuntaamme maajoukkueemme harjoituksiin Excelsior-seuran stadionille. Hollannin pääsarjassa pelaavan lähiöseuran tiivis ja tunnelmallinen stadion tekee vaikutuksen. Katsomoon mahtuu vain nelisentuhatta katsojaa, mutta kaikki lipan alle istumaan, lähes kosketusetäisyyden päähän pelaajista.

Takavuosina kotoinen liigahallituksemme teki tutustumismatkoja Euroopan suurille areenoille, Camp Noulta Old Traffordille. Äkkiseltään tuntuu, että niillä pyhätöillä on varsin vähän tekemistä, ja sitä kautta vähän annettavaa suomalaiselle liigafutikselle. Olisikohan kannattanut tulla vaikkapa tänne?

Stadionin kupeesta löytyy seuran klubitalo ja puolenkymmentä harjoituskenttää, täydellinen miljöö. Ennen Suomen harjoitusten alkua seuraan Excelsiorin ja suurseura Ajaxin A-junnujen ottelua. Kova tempo, syötöt ahtaassakin tilassa usein ykkösellä eteenpäin, loistavaa teknistä osaamista. Näissä olosuhteissa tehdään tulevaisuuden tähtiä.

Parhaista parhaat

Joonas Kolkka ja Teemu Tainio liittyvät täällä joukkueemme vahvuuteen, ja tuovat tullessaan ison annoksen kokemusta ja osaamista. Varsinkin Tainiosta, Tornion terrieristä, huokuu hyväntuulista energiaa. Tuore seurasiirto Sunderlandista Ajaxiin tuo miehelle toivotun maisemanvaihdoksen, ja pikku kylkiäisenä Mestarien liigan pelit Real Madridia, Milania ja entistä seuraansa Auxerre´a vastaan. Ei paha.

Pari sanaa Mestarien liigasta, jonka avauskierros jälleen osoitti, että suuret ovat suuria. Tuskin sitä kukaan epäilikään. Siitä huolimatta jaksan aina hämmästellä kuinka selvästi parhaista parhaat erottuvat massasta. Panathinaikos ja Ajax, esimerkiksi, ovat loistavia jalkapallojoukkueita, mutta Barcaa ja Realia vastaan silti täydellisiä vastaantulijoita.

Sama ilmiö tietysti pätee urheiluun, ja elämään laajemminkin. Tuhat tennispelaajaa takoo palloa noustakseen maailman parhaaksi, ja Rafael Nadal pitää lähes kaikkia heitä pilkkanaan. Ennen hairahduksiaan Tiger Woods teki saman golfviheriöillä. Viimeksi ilmiöön saattoi törmätä koripallon MM-kisoissa Kevin Durantin näytöstä seuratessaan. Helppoa, kun sen osaa.

Sunnuntai

Tapaan kuninkaan, Jari Litmasen. Edes urheilutoimittaja ei kaiketi saisi sortua moiseen henkilöpalvontaan, mutta Litmanen on mielestäni asemansa ansainnut. 135 maaottelua, ja niissä 31 maalia puhuvat puolestaan. Mestarien liigassa Litti iski 23 osumaa. Maalin päässä väijyy kyseistä liigaa neljä ottelua enemmän pelannut Cristiano Ronaldo, noin vertailun vuoksi.

Kokonaan toinen juttu on pitäisikö Litmasen jo päättää kunniakas maajoukkueuransa. Varmaankin pitäisi.

”Olen onnekkaasti välttynyt pahoilta loukkaantumisilta…”, Litmanen aloittaa ja purskahtaa nauruun. Vakavammin pohdittuaan hän arvelee intohimon lajiin ja harjoitteluun pitkän uransa salaisuudeksi. Uraa maajoukkueessa on riittänyt neljälle eri vuosikymmenelle, ensimmäisen maaottelunsa Litmanen pelasi kesäkuussa 1989 Trinidad ja Tobagoa vastaan.

Meidän jälkeemme paikalle saapuu hollantilainen kuvausryhmä. Heille Litmanen tuntuu olevan jonkinlainen myyttinen luonnonoikku, ajankulkua uhmaava sankari. Hollantilaiskollegalta kuulen, että edelleen muutama miehenalku vuosittain saa tulppaanimaassa etunimen Jari, ja edelleen kummisetä Litmanen lähettää uusille kaimoilleen postikorttitervehdyksen.

Stroganoff

Illalla suunnistamme Ylen kolmen hengen tiimin kanssa ravintola Olivoon nauttimaan loistavasta pastaruuasta. Eilinen Guston pizza jää niukasti toiseksi. Olut maistui molemmissa yhtä hyvältä.

Yllättäen mieleeni nousee hatara muistikuva toisenlaisesta kulinaristisesta kokemuksesta.

Reilu vuosikymmen sitten matkasimme Hiltusen Karin kanssa yleisurheilukauden päätöskilpailuun, Pietariin. Vaikeuksien kautta päädyimme alakuloiseen huoneistohotelliin miljoonakaupungin laidalle, koska matkatoimistomme käyttämä paikallinen agentti oli ”unohtanut” tilittää edellisen toimittajaryhmän hotellimaksut alkuperäiseen majataloomme.

Pitkän työpäivän päätteeksi astelimme hotellimme ravintolaan, ainoaan ruokapaikkaan kilometrien säteellä. Yllättäen paikka vaikutti viihtyisältä, ja tarjoilijan meille kiikuttama ruokalista sai veden nousemaan kielelle.

Teimme toiveikkaina tilauksen. ”Valitettavasti kyseinen annos on päässyt loppumaan.”, murahti tarjoilijamme. Samoin oli päässyt käymään listan muillekin vaihtoehdoille. ”No, mitäs teiltä sitten mahtaisi löytyä?”, tiedustelin kiukkuani pidätellen. ”Stroganoff!”, kuului vastaus.

Seurasi kolme selostuspäivää, ja kolme kattausta hyvää ja ravitsevaa, joka ilta eri eineksistä valmistettua höyryävää annosta stroganoffia.

Maanantai

Aamupäivä kuluu Litmasen henkilökuvaa editoiden. Hyvistä aineksista, ja moniosaaja Alentolan ammattitaidolla homma etenee juohevasti. Työnteon ohessa vaihdamme reissukokemuksia. Taisin jäädä toiseksi, vaikka käytin vähän värikynääkin. Kuvaajan ammatti on mielenkiintoinen, yhden työvuoron aikana ehtii monenlaisiin paikkoihin, painisalista leikkaussaliin esimerkiksi.

Iltapäivällä kiiruhdamme kansainväliseen lehdistötilaisuuteen Feyenoordin stadionille. Lehdistöhuoneen ovenpielessä lukee ammattikuntamme nimi flaaminkielellä, isoilla kirjaimilla, - PERS -. Tämä vahvistaa pitkään kalvaneen epäilyni ammattimme luonteesta. Olemme siis kärpäsiä, emme sittenkään sopuleita.

”Arvelen, että minulla on enemmän pelivuosia takana kuin edessä.”, murjaisee Litmanen, ja paikalliset kärpäset saavat mitä haluavat, otsikon huomiseen juttuunsa. Harvalukuisen hollantilaismedian mielenkiinto kohdistuu yksinomaan kymppipaitaamme. Päävalmentaja Baxter poistuu hiljaa takavasemmalle.

Päivä paketissa, ja maanantai-ilta Rotterdamissa on hiljainen. Kolmas perättäinen pasta-annos maistuu jo vanhan kertaukselta. Onneksi kotona on kaikki hyvin.

Tiistai etc.

Hypätään suoraan iltaan, ja otteluareenalle, Feyenoordin De Kuyp -stadionille. Areenan nimi tarkoittaa osuvasti ammetta. Ensimmäisen vartin jälkeen suomalaisten sieraimet pysyvät hädin tuskin pinnalla.

Pilkku!, vieläkin dramaattisempi, jos mahdollista, jalkapallokentällä kuin baaritiskillä. Huntelaar iskee illan toisensa, ja Suomen kanveesiin. Huuhkajat nousevat kuitenkin taistelemaan, ja kokevat lopulta kunniakkaan tappion. Kuulostaa kovin tutulta, ja kunniakas liioittelulta toisen puoliajan peruuttelun jälkeen.

Ajan patinoiman stadionin rakennutti muuten aikanaan hollantilaismiljonääri, joka loi omaisuutensa myymällä ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaista kivihiiltä Englantiin. Sanattomaksi vetää.

Sanattomiksi jäivät myös ottelun jälkeiset haastattelut. Hollantilaisen tuotantoyhtiön roudari sotkee kameroiden kaapeloinnit keskenään, ja Pasilan monitorissa näkyy vain harmaata lumisadetta. Kiusallinen tilanne, ja erityisen tylsä hetki Nikille ja kumppaneille studiossamme. Palaute sataa luonnollisesti Ylen ja haastattelijan laariin. Kiitos.

Idiootti

Palautteen helmi odottelee reissun jälkeen Tohlopissa, työpöydälläni. Omin pikku kätösin kyhätyn postikortin osoiteriville on raapustettu ”Idiootti Suominen”. Tohlopin postipoika on siis kiikuttanut sen kuuliaisesti juuri minulle. Kortti on päivätty Kymenlaaksoon, ja postileimassa lukee Helsinki. Jännittävä yksityiskohta.

Tajunnanvirtametodilla kirjoitetun kortin sanoma näyttäisi tiivistyvän siihen, että Ylen urheilutoimitus, ja minä etunenässä, olemme vouhotuksellamme luoneet maajoukkueellemme liian suuret menestyspaineet. Maajoukkue pitää siis jättää rauhaan, ja joukkueen tulee pelata seuraavat ottelut ilman televisiointia ja yleisöä.

Jep.

Tuntuu siltä, että olen ansainnut loppuviikon pikku lomaseni. Ilman jalkapalloa, televisiota ja yleisöä.

Tapsa