Sosiaalidemokraattien puheenjohtajan Jutta Urpilaisen on tehtävä ”isänmurha” tullakseen uskottavaksi pääministeriehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa, sillä puolueen kannattajat näyttävät luottavan pääministerinä enemmän Eero Heinäluomaan kuin Urpilaiseen.
Keskustapuolueella on sama ongelma. Puheenjohtajan valinta ei vielä takaa uskottavuutta pääministerin tehtävään, tulipa valituksi Mauri Pekkarinen tai Mari Kiviniemi. Molemmilla on rasitteensa, Pekkarisella omaa nimeään kantava tapa politikoida ja Kiviniemellä kokemattomuus johtajana. Keskustallakin on ”isänmurha” edessä, kun uuden puheenjohtajan pitää päästä Matti Vanhasen varjosta ja jämäköittää johtamistyyliä eikä aikaa ole kuin puolisen vuotta.
Vain Jyrki Katainen on tässä vaiheessa uskottava ehdokas pääministeriksi, ja sitä vain vahvistaa Sauli Niinistön jääminen pois seuraavasta eduskunnasta. Vihreiden Anni Sinnemäki on jo varautunut vaalitappioon ja oppositioon. Siksi huomio on siirretty presidentinvaaleihin ja Pekka Haavistoon.
Uuden hallituksen pohjia valetaan jo. Kokoomukselle sopivinta hallituskumppania punnitaan. Hallituspohjan valintaan vaikuttavat eniten hallitusohjelmaan sisältyvät talouspoliittiset valinnat, kyky hyväksyä julkisten menojen leikkaaminen ja 1,5 miljardin euron vuosittaiset säästötavoitteet, sekä edessä olevat verolinjaukset.
Sosiaalidemokraateilla rima hallitukseen on korkeammalla kuin keskustapuolueella. Hallituskumppanille lienee tarjolla valtiovarainministerin paikka, joka menee kirkkaasti ohi ulkoministeriön. Siksi ei ole yhdentekevää, valitaanko keskustan puheenjohtajaksi Mauri Pekkarinen vai Mari Kiviniemi. Sinipunan syntyessä kiistaton ehdokas sille paikalle on Eero Heinäluoma.
Elinkeinoelämän piirissä puolueiden kannatuksen kehitystä ja tulevan hallituksen muodostamista seurataan suurella mielenkiinnolla. Tässä taloudellisessa tilanteessa ja tulevaisuuden kasvuvoiman kehittämisessä ei ole lainkaan yhdentekevää, kenen johdolla ja millaisella yhdistelmällä maan asioita ensi keväästä lähtien hoidetaan.
Tavoitteet kohdistuvat hallitusohjelmaan, eikä pitkällä tikullakaan haluta osoittaa sopivinta hallituspohjaa. Talouselämän piirissä mielipiteet jakautuvatkin kahtia. Toiset kaipaavat kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien yhteistyön palauttamista keskustalaisen aluepolitiikan tilalle, toiset keskustayhteistyön jatkoa kokoomusjohdolla.
Muistissa ovat nostalgiset kokemukset Lipposen hallituksista, jolloin taloutta kohennettiin tasapainoisin ja maltillisin ratkaisuin, työmarkkinoilla oli suhteellinen rauha ja talouspolitiikka oli kasvua tukevaa. Työmarkkinarauhan palauttamiseen uskotaan sinipunalla olevan parhaat edellytykset. Toisaalta Eero Heinäluoman verolinjaukset ja haluttomuus julkisten menojen leikkauksiin ylläpitää epäluuloa tähän hallituspohjaan.
Kokoomusjohtoisena nykyisen hallituspohjan jatkaminen houkuttaa monia, koska silloin hallituksen politiikan arvellaan olevan ryhdikkäämpää. Asemaltaan heikentyneen keskustan kyky siirtää raha kaupungeista maaseudulle olisi heikompi.