Monet menestyneet sanat ja ideat ovat tuontitavaraa lännestä. Näin toteaa Vesa Heikkinen Hiidenkivi-lehden kolumnissaan. Nimittäin tuontitavaraa on myös kohtuullistaminen. Vesa Heikkinen on tutustunut ”Sitran ylläpitämä Kev eli Kansallinen ennakointiverkosto julkaisemaan raporttiin Kohtuullistamisen jäljillä.”
”Downshiftingillä on tarkoitettu Valloissa sitä, että rikkaat ovat vapaaehtoisesti vähentäneet kulutustaan… Vallankäyttäjien kädessä kohtuus voi olla kohtuuttomuuden kova keppi. Jos nykymeno jatkuu, kohtuullistamisen kokee selkänahassaan pieni tai keskikokoinen ihminen. (…)
Kohtuullistaminen kohdistetaan palkkoihin, kelakorvauksiin, sossurahoihin ja julkisiinpalveluihin. Jos laitosvanhuksen vaipat vaihdtaan nyt kerran päivässä, kohtuullistettuna tämä toimenpide suoritetaan hoitohenkilökunnan taholta hoidon kohteena olevan asiakkaan osalta kerran kvartaalissa”, veistelee Heikkinen kirjoituksessaan.
Luokkapuheen paluu johtuu todennnäköisesti luokkaerojen kärjistymisestä, vaikka kehityksestä puhutaan osattomuuden, syrjäytymisen tai köyhyyden kaltaisilla neutraaleilla termeillä.
Luokkajakoa on vaikea tehdä
Pontus Purokuru kirjoittaa Kulttuurivihkoissa luokkien paluusta:
”Suomessa on elänyt pitkään käsitys siitä, että olemme kaikki keskiluokkaisia. Tuloerojen kasvu on kuitenkin pakottanut katsomaan asioita toisin. Jos halutaan puhua luokkataistelun paluusta, pitää myös kysyä, mitä luokka tarkoittaa.”
Tuloerot ovat kasvaneet vuosina 1995 - 2005 Suomessa peräti OECD-maiden nopeinta tahtia. Purokuru toteaa, että luokkakäsitteistö on pahasti sekaisin. Hänen mukaansa luokkakäsite kartoittaa yhtäältä palkkatyön ja pääoman välistä suhdetta. Toisaalta se pyrkii tavoittamaan jaettuja kokemuksia, joille yhteinen poliittinen pyrkimys vastustaa pääoman valtaa voisi rakentua.
Luokka voidaan kuitenkin hahmottaa yksilökokoelman sijaan myös yhteiskunnallisena suhteena, joka läpäisee yksilöt ja ammattiryhmät eri tavoin. Yksilössä voi siis olla osa työläistä ja osa kapitalistia. Nykyäänhän työn ja pääoman ristiriita tunkeutuu yksilön sisään, kun työläiset sijoittavat osakkeisiin ja vaativat itselleen potkuja, jotta osakkeiden tuotto kasvaisi.
Purokuru toteaa että hokema ”luokkia ei ole” johtuu porvarin hahmon leviämisestä kaikkialle yhteiskuntaan. Sillä keskiluokan hahmo on tunnusmerkeiltään porvarillinen: hän arvostaa yksityisomaisuutta, on kyyninen, hän näkee ajan niukkana resurssina. Porvarillinen keskiluokka laskelmoi, on kyyninen ja tottelevainen.
Lopuksi hän muistuttaa, että täyty kysyä, nähdäänkö luokat ryhminä vai käsitettäänkö niiden muodostuvan suhteesta, siis luokkataistelusta ja liikkeestä jossa toiset tuottavat ja toiset hyötyvät.
TV-sarjoissa nainen on joko uhri tai näsäviisas
Sama lienee pätee sukupuoliroolien käsitykseen – ovatko ne vain ryhmiä vai toimintamalleja.
Tulva-lehden kolumnissa käsikirjoittaja Kaisa Pylkkänen pohtii naisroolien problematiikkaa television tarjoamissa roolimalleissa.
Naistarinoiden vastavoimaksi määrittyvät liian helposti miehet ja miesten maailma. Tämä taas koetaan osoittelevaksi ja syyllistäväksi. Feminismistä tulee miesvastaisuutta ja naisesta uhri.
Jos taas nainen taistelee uhrin asemastaan irti ja voittaa vaikeudet, on vaarana, että hän asettuu moraalisesti ja älyllisesti muiden yläpuolelle. Ja kuin samaistuminen tapahtuu yleensä vajavaisuuksien kautta, tämäkin herättää negatiivisia tunteita.
Kaisa Pylkkänen pohtii ”naishahmojen tarinoita kirjoittaessani olen usein dilemman edessä: miten ravistella feministinä minua puhuttavia kysymyksiä ilman, että nainen on uhri tai ärsyttävä besserwisser?”