Aattopäivien pahoinvointi rauhoittui, kun lopetin ylettömän vedenjuonnin joskus viikon puolivälissä. Unet olivat jääneet ohuiksi, ja koko ajan tuntui, että tulen vielä kisan kynnyksellä kipeäksi. Liekö se ollut sitten vesipöhöä tai jotain, kun kroppa reagoi oudolla tavalla.
Torstaina olo oli jo parempi ja koheni vauhdilla perjantaina, kun hammaslääkäri teki ansiokasta työtä saaden kolmen viikon jomotuksen lakkaamaan. Eipä ole uutta reikää paikattu purukalustostani vuosikausiin, vaikka vanhoja paikkoja onkin korjailtu.
Perjantaina oli jo ihan voittajafiilis. Vesi oli vaihtunut muiksi juomiksi ja ruoka maistui. Ajattelin, että vielä minä sen tavoitteeni pystyn lauantaina täyttämään. Vain helle huolestutti.
Kilpailupäivän vuoristorata
Unet jäivät vähiin viimeisenä yönä. En myönnä kilpajännitystä, laitan levottomuuden täysikuun piikkiin. Kerran tuntui pätkäunen lomassa lyhyt suonenveto.
Yhä tuntui aamulla ennen starttia, että kaikki on kuitenkin kohdallaan. Olin jopa niin huoleton, että hengailin ennen starttia kuin Usain Bolt kaikennäköistä ja jätin jopa alkuverryttelyn lähes tulkoon tekemättä. Mitäpä sitä suotta, kun lämpöä on tarpeeksi muutenkin.
Tiesin, että liian kovaa ei saa aloittaa. Se pirulainen, tutuista vastustajista ensimmäinen, kun huutelee koko ajan korvaan: "anna mennä, mitä löntystelet". Asfaltti on tuntunut viime kuukausina alustana sopivan minulle entistä paremmin ja vie eteenpäin paljon sujuvammin kuin sora.
Sykemittarit oli kielletty, en antanut asian vaivata mieltäni. Ajattelin pärjätä kellolla ja kilometritolpilla.
Alku meni kuitenkin alle viittä minuuttia. Päätin, että hiljennän, mutta aina vaan huomasin eteneväni viiden minuutin vauhdilla tuon jälkeenkin. Pirulainen kannusti menemään, mutta itse yritin olla maltillinen. Vauhti vaan ei hiljentynyt.
Puolimatkaan kului jotain 1.48-1.49. Yli kolme minuuttia nopeammin kuin suunnittelin. Ja yhä tuntui askel kevyeltä.
Jalat alkoivat hieman painaa ennen kolmeakymppiä. Silloin tajusin, että en pysty maaliin samaa vauhtia. Kolmen minuutin etumatka tavoiteaikaan nähden valui käsistä samaa vauhtia kuin hikipisarat selkää pitkin.
Oikean pohkeen kramppi iski lujaa 34 kilometrin kohdalla ja pakotti hetkeksi kävelemään. Ajattelin sinnitellä 36 kilometriin, jossa voisin ilmoittaa kuvausryhmälle, että en kykene maaliin saakka.
Se toinen paholainen otti heti vallan ja houkutteli ensimmäisen tilaisuuden saatuaan keskeyttämään. "Ei sinun ole pakko itseäsi rääkätä", soi korvissani askel askeleelta.
Siellä 36 kilometrin kohdalla annoin paholaiselle piut paut. Päätin, että jutuntekijöidenkin vuoksi minun on päästävä maaliin, vaikka ryömien. Jätin sanomatta "nyt minä lopetan, anteeksi vaan". Lupasin yrittää neljään tuntiin perille tavalla tai toisella.
Maaliin lähes maitojunalla häntä koipien välissä
Viimeisen tunnin aikana oli mahdollista juosta vain muutamia kymmeniä metrejä kerrallaan. Molemmat jalat kramppasivat, oikea myös takareidestä.
Oikealta ja vasemmalta pyyhki ohi teräsvaareja ja -mummoja sekä muitakin. Siinä menivät nuoret sekä vanhat samanlailla. Hienoa taistelumieltä ja liikunnan iloa osoittaen. Paljon upeampia sankaritarinoita kuin mitä omani ikinä olisi tullut olemaan. Ajatelkaa maraton läpi, sokeanakin!
Itsekin sain lohtua maaliin päästyäni, vaikka jopa pyhänä pitämäni loppukiri oli mahdoton suorittaa. Vointi oli huono siis vyötärön alta, vaikka toisaalta ihan hyvä vyötäröstä ylöspäin. Ei nälkää, ei janoa, ei pahoinvointia.
Oli silti upeaa olla mukana, kokea MM-maraton ja edustaa Suomea. Olen myös siinä onnellisessa asemassa, ettei minun tarvitse kohdata Suomen kansan pettymystä, vaikka en kyennyt maallemme MM-mitalia hankkimaan. Eikä tulevan vuoden toimeentuloni kadonnut, vaikka alisuoritinkin raskaasti tärkeimmällä hetkellä.
Elämäni maraton jatkuu
Kiitän kaikkia kannustuksesta ja avusta. Teitä on iso joukko. Vielä nytkin viestejä lähetelleitä ja edellisblogini perään kirjottaneita. Kiitos!
Toivon jokaiselle liikunnan riemua. Vaikka liikkeelle lähtö on joskus aluksi hankalaa, niin harvoin tarvitsee suoritustaan jälkikäteen katua. Sen varaan on hyvä liikunnallista elämäntapaa rakentaa.
Itsekin tiedän, että kuntoni on näinä hetkinä parempi kuin 4.06. Voihan olla, että syksyn mittaan vielä viileämmässä kelissä kertaalleen käyn jossain kilpailussa ulos printtaamassa.
Elämäni, maraton jatkuu joka tapauksessa liikunnan merkeissä, vaikka palsta nyt vaikeneekin. Ja ehkä toimittajana ymmärrän nyt aavistuksen paremmin huippu-urheilijoiden arkea ja haasteita.
MIKKO HANNULA