Monta päivää meni hukkaan treenejä ajatellen ja syötyä tuli liikaa. Tulin siellä vielä kipeäksikin, mikä oli hyvän kisavireen taltuttamiseen viimeinen isku. Lihashuoltokin jäi vähiin, kun oli aina jotain parempaakin tekemistä.
Siitä välinpitämättömyydestä lihaksia kohtaan on vieläkin selkä jumissa ja ajaminen aika hankalaa. Ajaminen on oikeastaan aika tuskallista. Ei tunnu hyvältä. Vettäkin satoi varmaan ne kesän ainoat Suomen pisarat taivaalta minun niskaan niillä harvoilla lenkeillä. Ei se reissu kuitenkaan ihan kamalaa ollut, jos unohtaa, että on urheilija. Tulihan siinä nähtyä perhettä ja kavereita ja näin elvytettyä koti-ikävää. Nyt on sitten hyvä jatkaa kiertelemistä ilman kotia ympäri maailmaa hyvällä mielellä. Ja kun on elänyt epäurheilijamaisesti muutaman viikon, niin tällä huonolla omallatunnolla jaksaa taas olla itseään kohtaan julma ainakin lokakuulle. Pitäisi vaan päästä kuntoon.
Nyt alkaa olla viikko Alppien katselua takana ja alkaa pikku hiljaa helpottaa. Taas ollaan jännillä vuoristoreiteillä ja silmä lepää maisemassa. On täällä vaan hienoa. Sadepilvi on vaan seurannut meitä koko kesän ja vettä tuntuu satavan koko ajan. Sade ei taida loppua tänä kesänä millään.
Olemme nyt Itävallassa valmistautumassa Montafonin maratonille. Se on 145km pitkä kisa, jossa nousua kertyy 4400m. Välillä tuntuu, että nämä maratonit eivät ole ollenkaan minun juttu. Rataa kiertäessä nousut tuntuvat todella pitkiltä ja toivoisin, että olisin puolet ohuempi. Vihasinhan minä maantieaikoinanikin pitkiä nousuja. Olin kirimies.
Nyt kuitenkin maasturilla on tullut pärjättyä mäkisissä kisoissa ja homma on jotenkin jäänyt päälle. Ei auta kuin hinkata nousuja, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. Jos niitä viikosta toiseen hinkkaa niin kai sitä joskus on riittävän ohut ja se tuntuu omalta jutulta. Ennen sitä ei auta kuin juntata väkisin isolla tuumalla mäen päälle. Lauantaina nähdään mihin se riittää.
Jukka Vastaranta