Enemmistöhallitusta odotetaan kuin juhannusta. Juhannus saavuttaa suomalaiset varmasti. Ja kai uuden hallituksen päivänvaloon pitää lukuisten yllätyskäänteiden jälkeen uskoa. Monesti on kahden viime kuukauden aikana petytty ja arviot ovat hujeltaneet hatelikkoon, mutta rajansa jopa politikoinnilla lienee.
Perussuomalaisten vaaleissa nappaaman 39 edustajan jälkeen varauduttiin kiemuraiseen vallanjakoon, mutta nähtyyn sitkovitkutteluun ei sentään uskottu.
Politiikan arvostus ei ole ainakaan kasvanut, kun on seurattu eduskunnan ja Säätytalon tapahtumia. Ne ilmentävät johtajuuden ja vastuunottamisen ohuutta. Kritiikinmiekka osuu jokaiseen merkittävään puolueeseen ja sen johtajaan.
Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen kutonee nimikkohallituksensa kuuden puolueen voimin. Niillä on 126 kansanedustajaa. Mikäli toraisa vasemmistoliitto tippuisi kuviosta, hallituksen tuki kutistuisi 112:aan parlamentaarikkoon. Se riittää. Ratkaisevaa on, kuinka mainiosti pilarivoimat kokoomus ja sosiaalidemokraatit pärjäävät keskenään. Ruotsalainen kansanpuolue on lojaali kumppani. Ja niin ovat kristillisdemokraatit, joille ministeriys maistuu hunajalta. Vihreät kestävät paineita. Uusi puheenjohtaja Ville Niinistö on asiajohtaja.
Hallituksen ohjelma painottuu eniten sosiaalidemokraattien haluamaksi. Pääministeriyttä suuresti arvostava kokoomus tuskailee pakkoraossa. Kuuden tai viiden puolueen hallitus koostuu vain jos kokoomus antaa tarpeeksi periksi. Toki joustoa jokaiselta osalliselta kaivataan, mutta SDP on saanut kapellimestarin puikot. Mikäli vasemmistoliitto pysyy mukana, hallituksen sisäinen enemmistö on vasemmistolla ja vihreillä.
Asetelma vaivaa kokoomusta. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä. Kun perussuomalaiset torjuivat osallistumisensa kokoomuksen, keskustan ja ehkä RKP:n kabinettiin, eduskunnan enemmistö olisi ollut vielä saavutettavissa kokoomuksen, SDP:n ja keskustan yhteistyöllä, mutta SDP arvioi asemansa heikoksi tässä kokoonpanossa.
Parhaimmillaan oikeiston ja vasemmiston hallitus edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Se supistanee tuloeroja ja syrjäytymistä. Ainakin kansan vaaleissa ilmaisema sanoma tarkoittaa tätä. Mikäli odotuksiin ei vastata kunnolla, protestimieli paisuu.
Perussuomalaisten menettely on arvoituksellinen. Puolue tuntuu rakentuvan silkan protestikanavafilosofian varaan. Tällä tiellä jatkaminen saattaa tuoda reippaan kannatuksen, mutta kuinka kestävä on eettisesti puolue, joka ei piiruakaan jousta, ei sovittele eikä tahdo rehtiä yhteistyötä, vaan pyrkii sanelemaan? Joku hahmottaa tämän suoraselkäisyydeksi, mutta paljon on heitä, jotka korostavat nyky-Suomemme saavutetun laajalla yhteistyöllä.
Todellisuudessa perussuomalaisten vaikuttavuus isona oppositiopuolueena on jykevämpi kuin muutaman ministerinsalkun kantaminen. Hallitus joutuu tarkkaan harkitsemaan maahanmuutto- ja kriisivaltioiden tukipolitiikkaa. Näistä kokonaisuuksista kumpuaa paljolti perussuomalaisuus eikä se itsestään kutistu, jos hallitus ja eduskunnan enemmistö jatkavat entiseen malliin.
Yhteistyösuhteisiin ei vaurioita
Kolmen perinteisen suuren puolueen yhteistyösuhteita ei ole kolhittu kohtalokkaasti, vaikka draamaa on piisannut.
Kokoomus, keskusta ja SDP ovat tottuneet vaihteleviin hallitus- ja oppositiokoostumuksiin. Niissä on aina iloitsijoita ja pettyjiä. Kansanvallassa on turha julistaa jokin tilanne lopulliseksi tai hyvin pitkäkestoiseksi. Äänestäjillä on taipumus vaihtaa valtiaita.
Uuden hallituksen edessä voi olla tavallista karikkoisempi taival. Eurooppa-politiikkaan odotetaan uudistuksia muuallakin kuin Suomessa. Taloutensa kehnosti hoitaneiden maiden loputon tukeminen on mahdottomuus. Tilalle on löydettävä muita menetelmiä, jotka saavuttavat jäsenvaltioissa kansan tarpeeksi vankan ymmärryksen.
Seuraavaksi tasavallan presidentiksi ennakoitu Sauli Niinistö lausahti taannoin vaikeimpien asioiden olevan niitä, joita hallitusta muodostettaessa ei osata edes kuvitella tapahtuviksi.
Kuntarakenteesta jytistellään
Mikäli hallitus aikoo tositoimin ja rankasti karsia kuntien määrää, maakuntia lähestyy kova jyly.
Kunnat ja niissä asuvat kansalaiset vierastavat ylhäältä saneltua pakkoa. Ratkaisut halutaan säilyttää omissa käsissä.
Yhdistymiset ovat olleet ja yhä ovat useissa tapauksissa järkeviä, mutta keinotekoisen isoihin yksikköihin siirtyminen käskemällä aiheuttaisi mittavan vastarinnan. Se herkästi nakertaa hallituspuolueiden suosiota ja kasvattaa kunnallisen itsehallinnon arvostajien kannatusta.
Kunnissa kytee pelko. Hallituksella tuskin riittää kantti niin rajuihin muutoksiin kuin jotkut poliitikot ovat julistaneet. Järkimalli lopulta voittanee.