Oikeastaan Tshekki-matsi oli se vedenjakaja, jonka jälkeen uskoni Jukka Jalosen johtamaan joukkoon vahvistui siinä määrin, että ainakin mitalista kamppaillaan vahvasti. Vaikka Suomi tuon ottelun hävisikin (kuten 1995), niin se oli hallitsevampi osapuoli yhtä kisojen suurinta ennakkosuosikkia vastaan.
Tapa, jolla Suomi maailmanmestaruutensa otti oli vakuuttava. Yksi tappio alkusarjassa ja miltei kaikissa peleissä tappioasemasta voittoon loi sellaisen itseluottamuksen että mikä tahansa on mahdollista. Leijonat olivat jo kisojen alussa yhtenäinen joukkue, joka kiinteytyi turnauksen edetessä kivenkovaksi. Juuri sellaiseksi kuin suomalainen joukkue voi parhaimmillaan tulla. Suomi suorastaan uhkui voitontahtoa eikä nälkä tyydyttynyt ennen MM-finaalin voittoa. Edes välierävoitto Venäjästä aiheuttanut juuri minkäänlaisia riemunpurkauksia.
Joukkueessa on noin 25 yksilöä ja heistä jotkut nousevat aina suurempaan valokeilaan, mutta se on aivan luonnollista kunhan se pysyy juuri niissä raameissa minkä voittava joukkue kestää. Ei kai kukaan väitä, että esim. Venäjän supertähdet olisivat yksilöinä Suomen vastaavia kovempimaineisia. Se, että nuo supertähdet pelaavat joukkueen etujen mukaisesti, on menestymisen edellytys nykypäivänä. Suomalaiset tekivät niin ja tulos näkyi. Pelitapaan uskottiin ja se myös osattiin eikä kukaan lähtenyt sooloilemaan.
Suomen peluutusta arvosteltiin ennen kisoja mm. kahdeksan pakin ja vaikkapa ennakkoon luotujen yli - ja alivoimapelaajien roolituksesta, mutta se toimi, vaikkakin varsinkin alivoimiin jouduttiin tekemään muutoksia turnauksen edetessä. Sekin kertoo valmennusjohdon voimavaroista, että heillä oli kanttia tehdä muutoksia voittavaan joukkueeseen. Jani Lajunen oli loistava esimerkki johdon uskalluksesta. Jopa miehen valinta koko joukkueeseen oli ainakin itselleni yllätys. Jukka Jalonen apureineen kuitenkin oli läksynsä tehnyt ja oppinut edellisistä kisoista sen, että pelkkä nimi ei ole laadun tae MM-kisoissa. Se mitä siellä tehdään ratkaisee. Toisin sanoen valmennusjohdolla oli tällä kertaa uskallus valita omannäköisensä joukkue kisoihin.
Kisoissa menestyvällä joukkueella on aina muutamia yksilöitä, jotka nousevat esiin. He harvemmin kuitenkaan jokaista ottelua ratkaisevat eivätkä maailmanmestarit vuosimallia 2011 tee poikkeusta. Vaikka kisojen parhaaksi hyökkäjäksi valitsematta jäänyt Jarkko Immonen voittikin pistepörssin ja yhdessä tutkaparinsa Mikael Granlundin kanssa suurimman huomion joukkueestamme keräävätkin, ei sovi unohtaa sitä tosiasiaa, että kaikissa kolmessa viimeisessä pelissä maalintekoon osallistui myös nelosketju. Se on melkoinen voimavara, kun kaikki neljä viisikkoa kykenevät ratkaisuihin. Kun joukkueessa oli vielä Mikko Koivun kaltainen johtaja, tie menestykseen oli avoin.
Maalivahtiosastolla sattui ja tapahtui kisojen aikana melkoisesti. Molemmat pelaavat maalivahtimme jouduttiin vaihtamaan kerran pelin aikana, mutta se tuntui vain vahvistavan heitä. Petri Vehanen oli aivan loistava ensimmäisen Venäjä- pelin jälkeen ja se jos mikä kertoo myös valmennuksen luotosta kaveriin. Mielestäni kisojen paras maalivahti. Aika koomiselta vaikutti, kun 1-6-pelin jälkeen hävinneen joukkueen maalivahti valitaan turnauksen arvoikkaimmaksi pelaajaksi. Muutenkin nuo valinnat tuntuivat hieman erikoisilta, mutta toisaalta mitä väliä niillä loppujen lopuksi on, jos toisessa vaakakupissa painaa maailmanmestaruus. Se oli kuitenkin se iso J, mitä leijonalaumamme oli Bratislavasta tullut hakemaan. Meille suomalaisille on kyllä tiedossa se oikea MVP ja Allstars-kentällinen, eikä se ole ihan sama kuin toimittajien valitsema.
Ennen loppuottelua mainitsin Leo Komaroville, että avoin kutsu maailmanmestarien kerhoon on lähetetty koko joukkueelle. Kutsu nähtävästi hyväksyttiin, joten tervetuloa ja seuraavaksi voittekin jatkaa kutsun seuraaville MM-joukkueille - tilaa kuvitteellisella kerhotalolla on ja jos alkaa tulla ahdasta, niin laajennetaan. Muistetaan kuitenkin, että kilpailu jääkiekon maailmanmestaruudesta on kovaa eikä sitä pokaalia tämänkään jälkeen ihan joka vuosi Suomi voita. Nyt se on kuitenkin taas "kotona", joten nautitaan. Onnea Leijonat!
Mika Nieminen