Ruotsin puolella juostuun Tiomilaan ei meidän lähinnä juoksurattailevalla naisporukalla enää lähdetä, joten kevät on kuitenkin mennyt vähemmillä skaboilla kuin koskaan.
Olen yritellyt pikkukisoja järjestää itelleni reenien lomaan, mutta kyllä se vaan on vaikeeta, kun yrittää keskellä mettää psyykata itteään muka starttaamaan tärkeäänkin tapahtumaan. Yrittää kuvitella, että ympärillä olis kuulutusta ja kilpakumppaneita. Mutta ei se adrenaliini vaan lähde kauheaan nousuun lintujen laulun keskellä, vaikka kuinkaa kovasti puhisis ja pöhisis. Ja jostain syystä draivikin on sitten huonompi, kun sitä kisafiilistä ei löydy. Kai se on taas tunnustettava, että meikäläinen syttyy vasta sitten, kun on oikeesti tulta eikä vaan savua.
Yksin mettään meneminen voi sinänsä jostain muusta ihmisestä olla hyvinkin jännää, mutta mulla se jännitys tulee siis vasta sitten, kun paukku pamahtaa. Siksipä parin leikkikisan jälkeen otin viime viikonlopuksi suunnan kohti Etelä-Suomea ja osallistuin Uudenmaan Rastipäiville, ihan peruskansallisiin, hakemaan sitä kuulutusta ja kisakutinaa pellon keskeltä. Ja hyvä, että lähdin, koska heti tuli tehtyä hyvää ja jopa loistavaa jälkeä, vaikka koivet olivatkin varsinkin ekana päivänä vähän hapoilla. Kisat on kumminkin meille suunnistajille niin tärkeitä treenejä sen taitopuolen suhteen, että kun homma sujuu väsyneenäkin, niin voi vedellä aika luottavaisesti kohti isompia koitoksia, eikä jää homma vaan mutuilun varaan.
Toisin kuin monissa muissa lajeissa. Me suunnistajat tosiaan kilpaillaan kauden aikana ihan sikana. Parhaimpina ja pahimpina vuosina luku lähentelee jopa viittäkymppiä, joten sinänsä pienemmät kisat palvelevat oikeasti lähinnä reeneinä. Ja vaikka isoissa kisoissa ne perhoset siellä vatsanpohjalla kutittelee ihan eri tavalla, niin kyllä pienemmistä kisoistakin vähän saa suuntaa. Ennen kaikkea tärkeetä on ainakin mulle se, että metästä tosiaan löytyy emitit (nämä meidän elektroniset leimauslaitteet) ja rastiliput ja jälkikäteen totuuksia homman sujumisesta voi katsella väliajoista. Reittihärveli (eli nettiohjelma, johon kaikki voi piirtää reittinsä) on kanssa aina plussaa.
Vielä tärkeempää on silti ne kisarutiinit ennen lähtöä ja mettän puolella. Onhan se järjetöntä, mutta vaikkei maailman kärkikaarti ehkä löydykään joka pellolta kisaamasta, niin jo se fakta, että ennen lähtöä kello sanoo neljä kertaa Pi ja sitten sen ison PIIPin, auttaa suunnistajan aivot käsittämään paremmin, että nyt on tosi kyseessä. Nyt saa juosta. Tai itse asiassa nyt saa suunnistaa, eikä voi pelkästään juosta! Sprinttisuunnistuksessa niiden lähtöpiippien jälkeen ja rasteilla kanssa pitää olla superskarppina, koska lähtösuunta seuraavalle pisteelle voi olla vaikka 180 astetta väärään suuntaan. Ens lauantaina sprinttaillaankin sitten Särkänniemen huvipuistossa ekassa Huippuliigan osakisassa. Saapa nähdä, löytääkö sitä ens viikonloppuna ittensä tukkina joesta vai pää pyörällä karusellista. Haastavaa ja hauskaa tulee varmasti ainakin olemaan, kun miljöö on niin erikoinen!