Mielestäni kisoista ei jäänyt mitään jossiteltavaa. Hiihdin onnistuneet kolme starttia ja tulokset olivat mielestäni hyviä, vaikkakin henkilökohtaisen kisan jälkeen olin enemmän pettynyt omaan suoritukseeni kuin koskaan aikaisemmin.
Viidentoista kilometrin kisaan lähdin mitali mielessä, se oli ollut haavekuvissani jo koko kauden ajan harjoituksissakin. Valitettavasti siihen mennessä kauden paras hiihtokaan ei tuonut minulle sitä kaivattua lumihiutaletta kaulaan, vaan tuloksena oli viides sija.
Hetki maaliintulon jälkeen olin vielä jopa aavistuksen tyytyväinen sijoitukseeni, mutta mitä enemmän adrenaliini kehossa laski, sitä epäonnistuneemmalta suoritukseni tuntui. Entistä suuremmaksi pettymyksen tunteen teki Matin selkeä voitto, sillä se konkretisoi tilanteen lopullisesti minulle. Minäkin voisin olla siinä mitalistina tai jopa voittajana Matin rinnalla.
Kisan jälkeen pettymys purkautui lopullisesti huoltokopilla kyynelinä ulos onnitellessani Matin huoltomiestä mestaruudesta. Siinä kaksi miestä oli aika suurien tunteiden vallassa, kylläkin hieman eri mielialoilla. Vielä palkintojenjaossakaan en jaksanut iloita hyvästä suorituksestani. En kokenut niinä hetkinä nauttivani työni tekemisestä, hiihto ei tuottanut minulle sitä iloa mitä sen toivoin tuovan.
Onneksi Matti on erittäin älykäs tyyppi ja mahtava huonekaveri. Oman onnistumisensa hetkellä hän antoi minulle tilaa käsitellä oma pettymykseni rauhassa. Antoi minulle aikaa alkaa aidosti iloita menestyksestään.
Seuraavana päivänä oli edessä parisprintti, ja asioiden pohtiminen omassa rauhassa iltalenkillä oli jälleen parasta terapiaa. Aurinko tuli taas pilven takaa esiin ja ajatukset alkoivat suuntautua kohti tulevaa kisaa, pois menneen päivän murheista. Ennen pariviestiä minua ei jännittänyt yhtään. Mietin Matin illalla minulle kertomaa lausetta: ”Silloin kun ei yritä mitään, tulee yleensä hyvä tulos”! Ja niinhän siitä tuli. Kuten myös 4x10km:n viestissä.
Vaikka kummastakaan viestistä ei näissä kisoissa tullut mitalia, en ollut yhtään pettynyt niiden tuloksiin. Onnistuimme kuitenkin joukkueina erittäin hyvin, 5. ja 4. sija olivat silloin ne sijat mihin me pystyimme. Eniten iloitsin siitä, että kisojen aikana palasin sille tasolle missä aikaisemmin olen ollut, yhdeksi maailman parhaista perinteisen tyylin hiihtäjistä. Hiihto oli alkanut antaa minulle jälleen iloa ja hyvää mieltä!
Päällimmäisenä Holmenkollenin MM-kisoista jäi mieleen suomalaishiihtäjien hienot onnistumiset, Suomen huoltojoukkueen loistavat otteet, valtava yleisömäärä ja vieläkin valtavampi sumu joinakin päivinä!