En yhtään ihmettele, että norjalaiset ja ruotsalaiset ovat käyttäneet Seiser Almia arvokisojen viimeistelyleirin paikkana jo useita vuosia, sillä tämä on lähes täydellinen paikka harjoitella.
Ladut ovat profiililtaan vaihtelevia, erittäin hiihdettäviä ja niitä on riittävästi, ettei tarvi pelkästään pikku rinkiä jauhaa päivästä toiseen. Ilmatkin ovat olleet meille suosiolliset, sillä viikon aikana ei ole ollut yhtään pilvistä päivää, ja sen huomaa ainakin hivenen punoittavista kasvoista. Varsinkin Magnarin kasvoista, sillä päävalmentaja seurailee harjoituksiamme aluksi hiihdellen ja lopputreeneistä ladon suojaisella seinällä auringosta nauttien.
Öisin pakkasta on pari astetta ja päivällä lämpötila on kohonnut reilusti plussan puolelle. Jos olisin tiennyt paikalliset kelit niin olisin ottanut pakastimesta pussin lihaa matkaan ja ripustanut lihat hotellin katolle kuivumaan, niin ei olisi tarvinnut kotona odottaa koko kevättä ahava-tuulten saapumista senkään herkun saamiseksi;)! Plus-asteista huolimatta ladulla on vallinnut liukas lumikeli. Parina vuonna kun olemme olleet valmistautumassa arvokisoihin Livignossa, ongelmaksi on koitunut juuri se, että pakkasta on öisin saattanut olla liki parikymmentä astetta ja luisto on ollut päivälläkin todella nahkea.
Kun tarkoituksena on viritellä lihaksistosta viimeinen herkkyys esille niin hidas keli ei todellakaan palvele tätä tarkoitusta, varsinkaan kun korkealla harjoitusvauhdit ovat muutenkin huomattavasti hitaammat kuin merenpinnan tasolla. Hotellimmekin on laadukas ja italialainen ruoka tapansa mukaan hyvää. On käynyt väistämättä mielessä ajatus, että miksi emme ole olleet aikaisemminkin täällä leireilemässä?!
Vöyrin SM-hiihtojen kolmen tiukan kisapäivän jälkeen palauttelin kotona kunnolla pari päivää, sillä korkealle ei kannata lähteä rasittuneena leireilemään. Tiesin, että tämä lepo nostaa kuntoni jo vähän esille, jolloin on paljon helpompi aloittaa viimeistelyharjoittelu. Harjoitukset täällä ovat sujuneet erittäin hyvin, jopa liiankin helposti. Silloin kun urheilijasta tuntuu harjoituksissa raskaalta, toivoo koko ajan että meno olisi helpompaa.
Kun taas meno on jopa liiankin helpon tuntoista, varsinkin jos ei ole vielä sen aika, niin pelkää koko ajan sitä kuinka pitkään hyvä vire kestää ennenkuin se alkaa laskea. Omalta osaltani olen huomannut, että aivan terävin huippukunto kestää noin pari viikkoa, jonka jälkeen se tipahtaa hetkeksi ennen uutta huippua. Tarkoitukseni on vielä tämän viikon loppuun asti tehdä kahta treeniä päivässä, jotta aivan terävin huippukunto ei pääse pompsahtamaan päälle. Ensi viikon alusta sitten aletaan hakemaan helppoa kovavauhtista hiihtoa erilaisilla nopeusharjoitteilla, ja samalla harjoitusmäärän vähentyessä myös suorituskykyisyyden pitäisi nousta.
Yksi viimeistelyleirin tarkoitus on saada henkisesti rauhoittua ja keskittyä ainoastaan olennaiseen eli huippukunnon esille saamiseen. Täällä rauhoittuminen onnistuu hyvin, sillä hotellien lisäksi kylästä ei löydy kuin pari kahvilaa ja pieni ruokakauppa. Olen aina viihtynyt hyvin tämänkaltaisissa paikoissa, sillä harjoitellessani en kaipaa ympärilleni mitään erityisiä aktiviteetteja. Henkinen latautuminen MM-kisoihin on ollut käynnissä jo reilun viikon ajan, sillä kisat ovat mielessä koko ajan harjoituksia tehdessä, ja aika useasti jo treenien ulkopuolellakin.
Treeneissä olen mielikuvissani hiihtänyt useita kertoja 15 kilometrin perinteisen kisan viimeistä kilometriä, erilaisia väliaikoja saaden. Kisojen lähestymisen huomaa myös siitä, että kaikki kropan sensorit ovat virittyneet jo lähes äärimmilleen. Jokaista pientäkin muutosta tuntemuksissa analysoi paljon normaalia tarkemmin, ja pieni aivastuskin saa aikaiseksi ajatuksen sairaaksi tulemisesta. Tuntemusten analysointi saavuttaa siis lähes sairaalloiset mittasuhteet ennen kauden päätavoitetta. Onneksi tämä tapahtuu vain kerran kaudessa, muuten saattaisi löytää itsensä aika pian jonkin hermolataamon ovelta, ja valitettavasti väärältä puolelta ovea.