Niin se vain on, että jo iälle ehtineistä poliitikoista ei ole suuntaa näyttämään. Eksyvät pian itsekin, nuo taipaleelle unohtuneet paavot ja maurit; vanhasta muistista tuttua kaviouraa tallaavat kehäraakit.
Että se Paavo Väyrynenkin kehtaa! Mies tavoittelee keskustan puheenjohtajuutta, vaikka hänet on jo aikoja sitten ohjattu vilttiketjuun. Väyrynen hävisi keskustan edellisen puheenjohtajavaalin, putosi eduskunnasta ja on jo vaikka miten vanhakin, pappasarjaa.
Aina on oltava yrittämässä , kuin vuohipukki kiipimässä korkeimmille paikoille. Eikö Väyrynen käsitä, miltä hänen touhunsa näyttää? Ei menneisyyden mies voi viedä puoluetta tulevaisuuteen. Tajua jo, Paavo!
Paavo Väyrynen on saanut kerta toisensa jälkeen selitellä röyhkeyttään. Tavatontahan se tietysti on, että yksi puolueensa menestyneimmistä poliitikoista, moninkertainen ministeri, entinen puoluejohtaja ja tänä keväänä itsensä presidenttikisassa pronssille taistellut ammattipoliitikko pyrkii politiikan johtotehtäviin.
Stereotypiat jylläävät poliittisesta johtajuudesta puhuttaessa. Naisiin ja nuorempiin poliitikkoihin liitetään uudistusten ja myönteisten muutosten aura, vaikka eivät kai ihmisen ideat ja uudistushalu tämän iästä ja sukupuolesta kumpua? Siinä missä nuoren polven kategorisesti katsotaan edustavan uutta ajattelua ja tuoretta poliittista kulttuuria, ovat vanhemmat kollegat väistämättä jämähtäneitä reliikkejä.
Minusta on noloa, että Paavo Väyrystä kärvennetään vaaleista toisiin ikäsyrjintää henkivillä argumenteilla. Osansa on saanut Väyrysen ikätoveri, samoin keskustan johtajaksi mielivä Mauri Pekkarinenkin. Mitä jos kysyisimme heiltä ja muiltakin johtajaksi pyrkiviltä vaihteeksi sitä, millaista puoluetta kukin haluaa olla rakentamassa ja millaisin keinoin ajatteli joukkonsa tuohon tavoitteeseen viedä?
Paavo Väyrysen otteita seuratessa selvää on, että hänen vastustamisekseen voi keksiä paljon parempiakin syitä kuin iän ja kokemuksen – ne minä lukisin meriiteiksi. Menestyäkseen ehdokkaalla pitää olla pyrkyä ja nostetta. Presidentinvaalien valossa Väyrysellä näyttää olevan molempia. Mediakonkari Väyrynen on osoittanut myös uudistumiskykynsä; populistinen ajan henki on päässyt hänessäkin valloilleen tavalla, joka vetää vertoja populismin mestareiden kultakausien töille.
Mikä Väyrysessä kuitenkin on sellaista, että hänen ei oikein suotaisi edes pyrkivän? Puolueissa kannetaan huolta siitä, millaista imagoa valittava puheenjohtaja puolueesta luo. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, millaista julkisuuskuvaa itse kisa ja sen herättämä keskustelu puolueesta tuottaa.
Juuri johtajavalintojen yhteydessä kansalaiset pääsevät havainnoimaan puoluetta paljaimmillaan: sen luonnetta yhteisönä, jossa joko sallitaan toisin ajattelemista tai sitten ei, jossa demokratia on heikompaa tai vahvempaa ja jonka toimintakulttuuri ja keskusteluilmapiiri joko kutsuvat mukaan tai työntävät luotaan.
Näitä asioita pääsemme taas arvioimaan, kun aivan syksyn kuntavaalien alla RKP saa uuden puheenjohtajan ja SDP uuden puoluesihteerin, myös demareiden varapuheenjohtajien paikoista kisataan.
Kiivaimmat kamppailut ovat odotettavissa keskustassa, jossa kisataan niin puheenjohtajuudesta, varapuheenjohtajanpaikoista kuin puoluesihteerin tehtävästäkin. Paavo Väyrysen mukaan Mari Kiviniemi sai johdettavakseen hyvässä tilassa olleen puolueen. Tästä historian tulkinnasta voi olla toista mieltä.Vuonna 2010 Lahden Suurhallin käytävillä velloi pettynyt, vastauksia perännyt puolueväki. Vaalirahakohujen järkyttämät ihmiset puhuivat avoimesti häpeästä, siitä, ettei ollut helppoa olla keskustalainen. Se, että kokousväki nuoren johdon valittuaan kupli iloa ja optimismia, on jo toinen tarina.
Mari Kiviniemen eropäätös ei saanut osakseen samanlaista ihailevaa hyrinää kuin Sdp:n Eero Heinäluoman samankaltaisessa tilanteessa tekemä, suoraselkäiseksi ja epäitsekkääksi valtiomiesteoksi tulkittu ratkaisu helmikuussa 2008. Onko Kiviniemen eron kohtaama kritiikki lopulta Väyrysen pelkoa? Pelätäänkö toiveikkaasti uudistusten tielle lähteneessä keskustassa, että puolue putoaa ristiriitaisia tunteita herättävän kunniapuheenjohtajansa syliin?
Kyllä Kiviniemikin puolueelleen silti palveluksen teki. Väyrysen esiintyminen esimerkiksi Ylen Ykkösaamussa antoi esimakua siitä, millainen johtajuustaistelu oli luvassa. Kiviniemen jättäytyminen syrjään enteilee siistimpää ja vähemmän repivää kisaa. Kun maali on poissa kentältä, ei ole mitään minne potkia.