Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Kun perjantai-iltana lohkeaa hammas, se tietää pitkää viikonloppua. Harvassa paikassa Suomessa pääsee viikonloppuna hammaslääkäriin moisen pikkuvaivan takia.

Potilaan näkökulmasta vaiva ei ole mitenkään pikkuinen, vaan maanantaiaamuna poski ruvella hammaslääkärin tuoliin pääsy tuntuu taivaalliselta. Viikonloppu on sinnitelty särkylääkkeen kanssa.

”Olen tässä sairastanut kahteenkin kertaan koronan. Ei ihme, että hampaat lohkeilevat”. Tarjoilen selitystä päivystävälle hammaslääkärille. Mies hymähtää maskinsa takana. Tiedättehän, sillä tavalla hymähtäen naurahtaa, mikä pitää sisällään vahvan epäuskon potilaan esittämään tulkintaan vaivan syystä.

Jostain syystä vähän loukkaannun. Onko se nyt lääkärin arvovallasta pois, jos jännittynyt potilas tässä tarjoilee omia tulkintojaan?

Niinhän ihmiset usein tekevät – monissa eri tilanteissa. Auto viedään korjaamolle, kun siihen on tullut lommo. Itse jopa kerron auliisti, miten sellainen pääsi syntymään. Automiehiksi itseään kutsuvat kaverit tarjoilevat myös korjausehdotuksia, joita internetkin on tulvillaan.

Kampaajalle mennään joskus hyvinkin tarkka hiusmalli mukana; riittää omia hiuksia malliin tai ei.

Nettikaupasta tilataan vaatteita pelkän valokuvan perusteella, vaikka kuvan malli olisi 20 kiloa pienempi ja 20 senttiä pidempi kuin tilaaja.

Oman tilanteen haltuunotto epävarmoissa tilanteissa on ihmisen luontainen toimintamalli.

Lääkärin vastaanotolla tuo luontainen tarve kohtaa tieteen auktoriteetilla toimivan ammattilaisen. Lääkärin luo tullaan hakemaan diagnoosia, tulkintaa omasta tilanteesta. Halutaan vastauksia, hoito-ohjeita, mutta odotetaan myös vastavuoroista kuuntelemista ja toivon pilkahdusta. Kaiken tämän pitäisi tapahtua muutamissa minuuteissa.

Keskiverto terveyskeskuslääkäri ottaa päivässä vastaan 8–9 kiireetöntä hoitoa tarvitsevaa potilasta, kirjoittaa tai uusii kolmisenkymmentä reseptiä sekä tulkitsee röntgenkuvia ja labrakokeita ja määrittelee niiden aiheuttamat jatkotoimet.

Päivä on täynnä pieniä ja suuria päätöksiä, valintoja, ratkaisuja, joskus ehdotuksiakin.

Lääkäri joutuu prosessoimaan päässään valtavan määrän vaihtoehtoja pyrkiessään löytämään ensin mahdollisen hypoteesin, sitten miettimään lisätutkimusten tarpeen ja viimein tarjoamaan diagnoosia ja sitten hoitovaihtoehtoja. Luottamusta ja turvallisuudentunnetta lääkäri yrittää synnyttää esiintymällä mahdollisimman varman oloisesti.

Vaan mitä potilas odottaa lääkäriltä?

Pienen suomalaisen tutkimuksen mukaan potilaiden valtaenemmistö haluaa, että lääkäri ottaa heidät vakavasti, kuuntelee tarkkaavaisesti eikä heti keskeytä, ymmärtää sekä kohtelee ihmisenä eikä vain lääketieteellisenä ongelmana. Useimmat odottavat myös silmiin katsomista ja kiireettömyyden tuntua vastaanotolla.

Siksi tuhahteleva tai vain hymähtelevä hammaslääkäri rikkoo näitä odotuksia. Lääkäri tietenkin tarkoittaa, että koronan sairastamisen ja hampaiden lohkeamisen välistä yhteyttä ei ole vielä voitu osoittaa. Jos sellaista epäillään, se pitäisi pystyä todentamaan pitkissä seurantatutkimuksissa ja verrokkiryhmiä käyttäen.

Minä perustan arveluni Facebook-ryhmien keskusteluihin. Koska minulta lohkesi hammas, muistan koronaryhmästä saman tien toisten samanlaiset tarinat.

Haluan loogisen syy-seuraussuhteen, enkä siedä epävarmuutta. Lääkärit ovat samalla viivalla tässä asiassa.

”Lääkärin työtä luonnehtii epävarmuus. Koska jokainen potilas on ainutlaatuinen, mikään tieteellinen tieto ei koskaan riitä ennustamaan täydellä varmuudella sitä, mitä potilaalle tulee tapahtumaan. Diagnoosit ja hoitopäätökset perustuvat todennäköisyyksiin, jotka toki joskus ovat varsin suuria”, kirjoitti lääketieteen etiikan professori Pekka Louhiala Duodecim-lehdessä.

Koronavirus kaikkine liitännäissairauksineen ja jälkivaivoineen tekee elämästämme epävarmaa vielä vuosikymmeniksi. Hymähtely ei siis kannattaisi – mistä sen tietää, kuka on lopulta oikeassa.

Ulla Järvi

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja terveysviestinnän tutkija, joka tiedeinnossaan yrittää muistaa, että lobotomia sai lääketieteen Nobelin palkinnon vuonna 1949.

Kolumnista voi keskustella 15.9. klo 23.00 saakka.