Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Lukuvuosi on jälleen saatu pakettiin. Todistuksia ja tsempparipalkintoja on jaettu niin koulun kuin harrastusten kevätjuhlissa. Myös meidän perheemme pienet jääkiekkoilijat palkittiin mitalein ja todistuksin.
Kiekkokoulun leikkimielisessä leijonapentutodistuksessa on komea rivi pelkkiä kymppejä. Arvioituja taitoja on kolmetoista. Luen lapselle ääneen hymyssä suin: kiekkoilu, hymyily, tervehtiminen, yhteishenkeily, uskaltaminen, suvaitseminen.
Hetkinen. Suvaitseminen?
Jatkan lukemista: kannustaminen, kaveeraaminen, nautiskelu, tsemppailu, hauskanpito, Leijona-käyttäytyminen, kiekkokikkailu. Leijona-keskiarvo: 10.
Pikkukiekkoilija säteilee todistus kädessään ja mitali kaulassaan. Todistuksessa kuvatuista taidoista hän tuntuu ymmärtävän kaikki paitsi kaksi. Leijona-käyttäytyminen on leikki-ikäiselle hyvin konkreettista: karjumista ja konttaamista. Tämän hän tosiaan osaa kiitettävästi!
Mutta lapseni ei ymmärrä, mitä suvaitseminen tarkoittaa – enkä minä osaa sitä lapsentasoisesti selittää.
Suvaitsevaisuus on viime aikojen suosikkivaahtoamisaihe, Heikki Kiseleff (ent. Ahonen) kirjoitti Ylen kolumnissaan jo kymmenen vuotta sitten. En revi sanasta pelihousujani, mutta menen jäihin. Pelkään, että syötän lapselle aivan vääränlaisia normeja ja ennakkoluuloja, jos kehun, miten hienosti hän on sietänyt erilaisia joukkuekavereita.
Keitä oikein ovat ne erilaiset lapset, joita tulisi suvaita? Noin 15 prosentilla suomalaisista lapsista ja nuorista on toimintarajoitteiden vuoksi erityisiä haasteita harrastuksissa. Toimintarajoitteisista nuorista joka kolmannella on kiusaamiskokemuksia. Tämä on selvästi enemmän kuin muilla ikätovereilla.
Myös sateenkaarinuoret kohtaavat muita enemmän kiusaamista ja väkivaltaa sekä koulussa että vapaa-ajalla. Lapsiasiavaltuutetun blogissa kerrotaan lapsesta, joka jo ennen kouluikää joutui lopettamaan harrastuksensa, koska siellä ei osattu kohdata muunsukupuolisuutta eikä haluttu luopua sukupuolittavista käytännöistä.
Pääkaupunkiseudulla noin joka viides peruskouluikäinen puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea. Kiusaamiskokemukset ihonvärin, kielen tai ulkomaalaistaustan vuoksi ovat yleisiä. Kiusaaminen kohdistuu etenkin ulkomailla syntyneisiin, ja poikiin useammin kuin tyttöihin.
Tutkimustiedon valossa eri vähemmistöihin kuuluvat lapset ja nuoret kokevat siis ikätovereitaan enemmän kiusaamista, myös vapaa-ajalla. Kiusaamisen kokemukset moninkertaistuvat, kun kuuluu useampaan vähemmistöön. Esimerkiksi Kouluterveyskyselyssä sateenkaarinuorista melkein joka kymmenes kertoo olevansa ulkomaalaistaustainen.
Onkin erinomaista ja enemmän kuin tarpeen, että seuroissa ja harrastustoiminnassa puututaan kiusaamiseen ja pyritään kaikin tavoin toimimaan siten, että kaikilla lapsilla olisi turvallista ja mukavaa harrastaa yhdessä.
Suvaitsemisen ytimessä on kuitenkin sisäänrakennettu ja ongelmallinen valta-asetelma: minä valitsen hyväksyä sinun olemassaolosi. Kun jotain suvaitaan, siinä ajatellaan olevan jotain väärää tai vähempiarvoista. Siksi koen ongelmalliseksi opettaa tai kiittää lasta suvaitsemisesta.
Tarvitsemmeko suvaitsemista enää ollenkaan? Olin jo valmis heittämään koko sanan romukoppaan, kunnes keksin sille käyttöä. On aika unohtaa toistemme suvaitseminen, mutta virheiden suvaitsemista, hyväksymistä ja sietämistä tarvitsemme.
Virheiden tekemiseen liittyy hirveästi häpeää. Uuden oppiminen on kuitenkin prosessi, joka vaatii virheitä – harjoittelua, ja joka on aina kesken. Tämä on totta paitsi lasten harrastuksissa, kentällä ja kopissa, myös aikuisten maailmassa, somessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Miten virheiden suvaitsemisen taitoa voisi sitten harjoitella? Minua on auttanut ja riemastuttanut Raisa Omaheimon podcast-sarja Epäonnistumisten CV, jossa jutellaan häpeilemättä häpeällisistä virheistä ja epäonnistumisista.
”Moka on lahja”, Raisa ja vieraat pohtivat ja nauravat, ja toteuttavat yhdessä mokaterapiaa.
Jotta virheitä uskaltaa tehdä, tarvitaan psykologista turvallisuutta. Psykologinen turvallisuus tarkoittaa jaettua uskomusta, että ryhmässä voi olla oma itsensä ja ottaa riskejä. Psykologisesti turvallisessa yhteisössä voi mokata ja erehtyä ilman pelkoa, että tulee nolatuksi, vähätellyksi tai rangaistuksi.
Käsi ylös virheen merkiksi, on urheilumaailmasta lähtenyt sanonta. Mutta voisiko ajatella, että käsi nouseekin pystyyn, ei virheen – vaan uuden oppimisen merkiksi?
Shadia Rask
Kirjoittaja on koripalloileva THL:n tutkimuspäällikkö, joka pyristelee irti virheiden pelosta kentällä ja sen ulkopuolella.
Voit keskustella kolumnista 2.7. klo 23.00 asti.