Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
”Sinulle ei myönnetty opiskelupaikkaa, et saanut tarpeeksi pisteitä valintakokeessa.” Harva hetki on tallentunut mieleeni yhtä elävästi kuin se, jolloin luin nuo sanat. Oli ylioppilaskirjoitusten jälkeinen kesä, ja Gaudeamus Igitur kaikui yhä haikeasti korvissani, kun tuijotin kohtaloni julistavaa sähköpostiviestiä. Näin siinä nyt kävi, ajattelin. Tietenkin. Alusta lähtien oli selvää, että epäonnistuisin elämässä.
Lukion loppuun asti olin tottunut pärjäämään näkemättä juuri vaivaa. Silti olin koko ajan pelännyt, että jotenkin tämä touhu menee mönkään. Aikuisuus näytti valmiiksi hävityltä projektilta. En voinut käsittää, miten ihmisillä oli varaa asuntoihin ja miten he ylipäätään pystyivät ja ehtivät tekemään sen kaiken, mitä tekivät.
Hylkäysviesti oli kuin pitkään odottamani todiste siitä, että pelkoni olivat totta.
Edessä odotti syksy ilman suunnitelmia, tekemistä ja valmiiksi täytettyä lukujärjestystä. Syyllisyys ja häpeä kuristivat. Tuleeko minusta nyt ikuinen drop out, ajattelin. Olenko pettänyt itseni, perheeni, maani? En liioittele, ainakaan paljoa. Lukiokavereiden somepäivitykset upeista opiskelupaikoista ja koko nuoruuden kestänyt kilpailun tunnelma ja syrjäytymisestä varoittelu olivat hämärtäneet suhteellisuudentajun.
Nuoruus ohjaa ajattelemaan, että kaikki on kiinni yhdestä kokeesta, yhdestä työhaastattelusta, yhdestä tilaisuudesta. Ja vaikka järjellä tietäisi, ettei asia oikeasti ole niin mustavalkoinen, tunne on eri mieltä.
”Helppohan sinun on siinä rauhoitella”, olisin tuolloin 19-vuotiaana vastannut nykyiselle itselleni. Silti haluaisin rauhoitella, sanoa että sinulla on ihan oikeasti lupa ottaa rennommin. Että vaikka aika tuntuu loppuvan ja kaikki on sekavaa, voit nauttia hyvistä asioista ympärilläsi. Ja että elämä ei ylipäätään ole mikään suoritus, jossa onnistutaan tai epäonnistutaan.
Toisaalta nuo asiat voisin sanoa itselleni edelleen. Kuudessa vuodessa on tapahtunut enemmän kuin olisin pystynyt kuvittelemaan – olen päässyt opiskelemaan ja julkaissut kirjoja – mutta epäonnistumisen pelko ei ole kadonnut minnekään.
Keksin päivittäin lukuisia skenaarioita siitä, kuinka olen tuhonnut urani, menettänyt ystäväni ja pilannut kaiken.
Jollain tavalla on jopa lohdullista, että elämässä epäonnistumisen pelko pysyy. Kyseessä on ilmeisesti tunne, joka pitää vain hyväksyä, kuten sanotaan. Mikään onnistuminen tai tunnustus tuskin valaa pysyvää oloa, että tässä on nyt hyvä ja näin olen riittävä. Epäonnistumisen pelon – ja jopa itse epäonnistumisten – hyväksyminen vapauttaa ja antaa voimia keskittyä olennaiseen, siihen että työt jatkuvat.
Olen pelännyt elämässä epäonnistumista yli kaksikymmentä vuotta, ja pelkään varmasti niin kauan kuin elän. Ja kenties vielä sen jälkeenkin.
Antti Rönkä
Kirjoittaja on kirjailija, joka ei päässyt opiskelemaan luonnontieteitä
Kolumnista voi keskustella 8.6. klo 23.00 saakka.