Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Pääsin pois yliopistosta 1990-luvun puolivälissä. Hengähdin silloin helpotuksesta: olin selviytynyt noin 20 vuotta kestäneestä koulutuspolustani joutumatta kertaakaan arvioimaan itseäni. Maailma nimittäin oli noihin aikoihin muuttumassa, ja korkeakouluissakin ryhdyttiin tekemään erilaisia oppimispäiväkirjoja sekä muuta vastaavaa kummallista, jonka ideana oli pohtia, kuinka hyvin meni niinku omasta mielestä.

Kiitin luojaani, minun ei tarvinnut osallistua mihinkään tuollaiseen.

Erilaisten harjoitus- ja opinnäytetöiden tehtävä oli silloin ja on edelleen osoittaa, että opiskelija osaa suurin piirtein muodostaa lauseita, lukea kirjoja ja laittaa suoriin lainauksiin lainausmerkit. Jos vielä osaa hiukan ajatella omilla aivoilla, se on ok, mutta mikään varsinainen vaatimus se ei ole vielä väitöskirjatasollakaan.

Mutta sitten vielä pitäisi itse arvioida sitä omaa prosessia! Miksi ihmeessä, kun sille professorille maksetaan siitä? Se on hänen hommaansa.

Itsearvioinnin kauniina pedagogisena tavoitteena on tietenkin, että näkisi omia heikkouksiaan ja vahvuuksiaan ja ottaisi opiksi.Viime kädessä kyse on kuitenkin siitä, että opettaja näkee, osaako opiskelija leikkiä tätä teeskentelyleikkiä. Siinä on tarkoituksena osoittaa, että on miettinyt omia toimiaan, vaikka jokainen leikkiin osallistuva kyllä käsittää oikeat vastaukset eli rivien väleihin kirjoitetut odotukset.

Mitä harmia siitä sitten on, että arvioi itseään? Epäilemättä omien touhujen kriittinen arviointi voi toisinaan olla ihmiselle jopa hyväksi. Mutta on asialla toinenkin puoli. Kun koko ajan joutuu arvioimaan itseään – ja tämä alkaa nykyään jo päiväkodista ja jatkuu esiopetukseen ja siitä edelleen jokaiselle koulutasolle – niin näissä arvioissa on sisäänrakennettuna ajatus, että hyvien puolien lisäksi pitää löytää tekemisistään myös huonoja puolia.

Itse asiassa mitä enemmän niitä huonoja puolia löytää surkeasta itsestään, sen parempi. Sehän on juuri sitä kriittisyyttä, että ymmärtää gradunsa sopivan lähinnä saunansytykkeeksi, eikä kovin hyvin edes siihen, koska sanomalehtipaperi olisi parempaa. Kissankupinalusenakaan ei tutkielma menestyisi, koska kopiopaperi ei ime kunnolla vettä. Näettekö: olen niin fiksu, että käsitän, kuinka lohduttoman paska olen!

Vaan mitä jos onkin niin, että jatkuva itsensä arviointi tekee ihmiselle hallaa?

Jos vaikka arvioi itseään 25 vuotta, pikkulapsesta nuoreen aikuisuuteen, niin alkaa varmaan aika hyvin olla sisäistänyt oman huonoutensa. Ymmärtää, että neuvolatädin, opettajan, opetushallituksen, valmentajan tai vaikka työnantajan kriteeriin pitäisi vähintään päästä – ja kernaasti yli. Eikä mikään, mitä ikinä teet, riitä.

Tai jos on kyllin fiksu ja osaa nähdä toimintansa hyvyydet, niin joka tapauksessa täytyy asettaa itsensä koko ajan oman vaativan suurennuslasinsa alle.

Ihmekö sitten jos nuorista aikuisista iso osa kärsii mielenterveysongelmista tai tuntee jatkuvaa eksistentiaalista tuskaa mitättömienkin asioiden ja valintojen edessä. Koko ajan on arvioitava, miten minä selviydyn: osaanko ostaa sopivan soikeita munia yhtä hyvin kuin muut? Miten sen voisi tehdä ensi kerralla paremmin?

Itse en siis koskaan ehtinyt tähän arviointileikkiin, minkä seurauksena arvelen pystyväni käytännössä mihin tahansa. Siitä on hemmetisti hyötyä, koska uskallan yrittää mitä vain, ja jos epäonnistun, niin se on vain yksittäinen tilastotappio, josta ei tarvitse välittää, eikä ainakaan jäädä siihen vellomaan. Voin jatkaa seuraavaan projektiin ja kokeilla, osaisinko rakentaa kuuraketin tai lentää. Ei se kovin vaikeaa voi olla, linnutkin osaavat.

Vaikka joskus voi olla järkevää pysähtyä miettimään omia motiiveja ja onnistumisia ja epäonnistumisia, etteivät luulot itsestä ole täydellisen harhaisia, kuten minulla, niin useimmiten kannattaisi antaa olla. Itsereflektio tuppaa menemään asioiden jauhamiseksi ja loputtomaksi vatkaamiseksi. Yliopistossakin olisi hyödyllisempää, jos omalässytyksen sijaan kirjoittaisi vaikkapa artikkelin tiedettä, edes sellaista keskivertoa.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on kirjailija, joka ei käy kehityskeskusteluja, ja jonka mielestä tämä kolumni onnistui tosi hyvin.

Voit keskustella kolumnista 31.5. klo 23.00 asti.