Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Lapsi oli käynyt kirpputorilla ja ostanut sinivalkoisen tuulitakin, jossa koreili punainen mainosteksti: ”Maitoa!”. Tunnistin sen tietenkin, olenhan ollut lapsi 1980-luvulla. Se oli aikaa, jolloin maidonkulutus laski, mutta maitoa pidettiin edelleen tärkeänä ruokaympyrän osana. Siitä saamme kiittää tietysti ennen kaikkea Artturi Ilmari Virtasta.
Nyt maito ei ole enää kansallisjuoma. Sen ylle on laskeutunut ilmastonmuutoksen myötä varjo. Jonnekin historian hämäriin on painunut myös A. I. Virtanen, joka kuoli vuonna 1973.
Näinä aikoina jokainen pieni Nato-maa tarvitsee omia kansallissankareita. Ehdotan, että perustetaan valtiollinen komitea, joka tekee Artturi Ilmari Virtasesta suomalaisen kansallissankarin vaikka väkisin.
Hänellä on siihen kaikki meriitit.
Virtanen oli Nobel-palkittu säilörehun kehittäjä, joka tutki köyhien ravitsemustilaa, käytännössä keksi kansanterveyden käsitteen ja pukersi Suomeen alan professuureja.
Tieteilijänä hän oli kuin kopio 2020-luvun suomalaisesta puolustuspolitiikasta: kotimainen tiedearsenaali oli kaiken pohja – Virtanen sai aikaan Suomen Akatemian perustamisen ja teki uraauurtavaa tutkimusta kotimaalleen tärkeistä teemoista – mutta hän oli monien ulkomaisten tutkijoiden liittolainen, korosti kansainvälisten suhteiden tärkeyttä ja opiskeli moneen otteeseen ulkomailla.
Nykyhetken sotauutiskuvista muistaa myös, että talvisodan alla Virtanen kehitti oman versionsa Molotovin cocktailista eli panssaritorjuntaan käytettävästä polttopullosta.
Virtanen oli myös aikansa startup-liikehdinnän harvoja edustajia. Hänen kehittämänsä AIV-voisuolan ansiosta suomalainen voi oli laadultaan vuosikausia edellä ruotsalaista voita. Innovaatio oli helppo skaalata kaikkiin meijereihin, ja vienti ulkomaille veti.
Virtanen oli luomassa kansallisia ravintosuosituksia – ja oli samalla vuosikymmeniä Valion tutkimuspäällikkö. Se saattoi vaikuttaa siihen, että maidolle tuli kohtuullisen vahva asema suomalaisessa ruokapöydässä. Tämän voimme antaa anteeksi. Tutkijana hän olisi varmasti innostunut tämän ajan uusista innovaatioista, kaurajuomista ja nyhtökauroista. Tutkihan Virtanen sota-aikana myös proteiinipitoisia lihankorvikkeita ja mahdollisuuksia tehdä heinästä leipää. Hän oli omavaraisuuden ja huoltovarmuuden suuri vaalija, kuten näinäkin aikoina on syytä olla.
A. I. Virtanen on erityisen sopiva kansallissankariksi myös siksi, että hänen suhteensa itänaapuriimme oli kauniisti ilmaistuna kielteinen. Virtanen asui nuoruutensa Viipurissa. Nobel-juhlan aattona Virtanen sanoi lehtimiehille järjestetyllä vastaanotolla, että Karjala olisi palautettava Suomelle. Vuosi oli siis 1945. Se herätti Suomessa ymmärrettävästi huolensekaista paheksuntaa.
Paasikiven ja Kekkosen YYA-politiikan hän haukkui myöhemmin yhtä vakaasti: "Mielestäni oikea nimitys uudelle poliittiselle suuntaukselle on kaltevan pinnan politiikka, joka on maallemme erittäin vaarallinen, erityisesti sen vuoksi, että sille joutuminen johtaa jatkuvaan liukumiseen alaspäin.”
Mikäli joku vielä epäilee ehdotustani, muistutan jodista, joka on taas muotia ydinsodan uhan alla. Jodipaketeissa pitäisi niissäkin olla AIV:n kuva, sillä hänen tutkimustensa perusteella ja kehotuksestaan kansanravitsemuskomitea teki valtioneuvostolle 1938 esityksen pakollisesta jodin lisäyksestä ruokasuolaan. Sen toteuduttua kansantauti struuma alkoi hävitä Suomesta.
Kuten huomaamme, Virtanen on täydellinen Nato-Suomen historiallinen edustaja. Rehabilitointi on sekin vielä suhteellisen helppoa. Ikäiseni nelikymppinen ystävä muistaa, kuinka hänen alakoulunsa seinällä oli vielä iso kuva A. I. Virtasesta. Samoihin aikoihin partiolaisilla oli käytössä kannustushuuto: ”A – I – V – rehu rehu rehu! Turhaan – emme – kehu kehu kehu!”
Isänmaallis-kiihkollinen kaiku ei ole siis kovin kaukana historiassa. Nyt on aika hyödyntää se.
Riku Siivonen
Kirjoittaja on ruotsalaiseen kauramaitoon siirtynyt entinen maidonjuoja.
Kolumnista voi keskustella 18.5. klo 23.00 saakka.