Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Aloitin Suomen lukiolaisten Liiton puheenjohtajana 19-vuotiaana tammikuussa 2021. En tiennyt johtamisesta mitään, mutta luulin tietäväni sitäkin enemmän. Päässäni oli pinttynyt, kapea kuva “hyvästä johtajasta”: hän on määrätietoinen, kuuntelee kyllä muiden ajatuksia mutta ei juurikaan kysele – tai varsinkaan, herranjumala, tarvitse – apua.
Itsenäinen ja yksin. Niihin sanoihin tiivistyi päässäni oleva kuva kunnioitusta herättävästä johtajasta.
Eikä ihmekään. Kun avaan esimerkiksi Helsingin Sanomien talousliitteen HS Vision, löydän tarinoita itsenäisistä menestyjistä. Niiden tarinoiden päähenkilöt ovat yksin kolmen euron alkupääomalla rakentaneet menestyvän startupin ja nyt johtavat – ihan yksin! – yritystä, jolla on tsiljoona työntekijää ja pienen maan bruttokansantuotteen verran liikevaihtoa.
Sama teema jatkuu somessa. Ammatillisen verkostoitumisen some Linkedin on pahin: siellä syötteeni on täynnä postauksia ihmisten ihan itse omalla työllään aikaansaamista saavutuksista.
Myös kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä patsastelee opuksia siitä, miten yksittäiset henkilöt ovat – ja taas tietysti yksin – yltäneet huippusuorituksiin.
Saa omasta työstään toki ottaa kunniaa. Silti olisi hyvä, jos joskus suuretkin johtajat puhuisivat siitä, kuinka he saavat tukea, kipinää ja oppeja muilta. Jääkö hyvän johtajan näyteikkunan taakse totuus siitä, että harva johtaja, tai ylipäätään ihminen, pärjää ja menestyy ilman muita ihmisiä?
Tällä hetkellä jää. Opiskelijajärjestön puheenjohtajavuoden alussa minulle hankalaa oli ymmärtää, että kaikilla – siis ihan kaikilla – johtajilla on paineita, huolia ja epävarmuutta. Ja että kukaan ei odota johtajalta yli-inhimillistä työotetta, jossa pidetään kaikki langat käsissä eikä ikinä epäonnistuta missään.
Kun vuosi juoksi eteenpäin, paineet alkoivat kasaantua. Se, etten puhunut epävarmuuksistani, vain pahensi asiaa. Pohdin kysymystä, jota monet johtaja-asemassa aloittaneet ovat joutuneet pohtimaan: onko avun pyytäminen merkki heikkoudesta tai siitä, että ei pärjää ilman apua?
Kuten monet ennen minua ja monet jälkeeni – oivalsin, että avun pyytäminen ei ole merkki heikkoudesta. Siitä se kyllä kertoo, ettei pärjää ilman apua.
Sillä – kukaan ei pärjää ilman apua!
En ole ensimmäinen enkä viimeinen uraansa aloitteleva johtaja, joka on joutunut käymään itsensä kanssa saman pohdinnan. Mutta tarvitseeko niin olla? Tarvitseeko jokaisen nuoren johtajan käydä sama kamppailu? Vai voisiko näyteikkunakuvan itsenäisestä, yksinäisestä johtajasta ihan vain romuttaa?
Arki opetti minulle, että kyllä voi. Kun on jostain asiasta epävarma, kannattaa kysyä neuvoa viisailta ja kokeneilta. Muihin ihmisiin tukeutuminen ei ole heikkous, se on elinehto.
Julkisuudessa ei tätä toitotella, mutta voisiko muilta oppiminen olla tärkeimpiä tapoja tulla hyväksi johtajaksi? Kukaan ei ole superihminen, joka oppii yksin tyhjiössä. Keskustelut samassa asemassa olleiden ja olevien ihmisten kanssa olivat minulle se, josta sain kaikista eniten voimaa ja inspiraatiota.
Luulen, että moni nuori johtaja kaipaa yksinkertaisesti vain neuvoja kokeneemmilta – sen sijaan, että johtamista mystifioidaan satunnaisissa inspiraatiopuheenvuoroissa. Keväällä 2022 julkaistussa Nuoret ja johtajuus -raportissa kartoitettiin meidän, kuuluisan nykynuorison, näkemyksiä johtamisesta. Nuorten silmin johtaminen vaikuttaa aika yksinäiseltä puuhalta.
Raportista selviää, että nuorille luotaantyöntävintä johtajuudessa on nimenomaan stressi, pelko vastuusta ja epävarmuus omasta itsestään ja pärjäämisestä. Erityisesti pelko ja epävarmuus näkyy naisilla, joista vain 43 prosenttia – eli alle puolet! – näki itsensä tulevaisuudessa jossakin johtavassa asemassa.
Vuosi puheenjohtajana on takana päin. Nyt 20-vuotiaana toivon tietäväni johtamisesta jo vähän enemmän. Esimerkiksi sen, että itsenäisesti menestyvä johtaja on sitkeä myytti. Jokaisen menestyvän johtajan takaa löytyy joukko tukijoita.
Veikkaan, että jos tätä itsenäisen menestyjän myyttiä alettaisiin romuttaa, johtavassa asemassa oleminen olisi vähemmän stressaavaa. Vastuusta johtaja ei pääse eroon, mutta sitä on helpompi kantaa, kun tietää, ettei ole täysin yksin.
Ja voisiko olla jopa niin, että itsenäinen, yksinäinen johtaja on harvoin hyvä – tai ainakaan onnellinen johtaja?
Emilia Uljas
Kirjoittaja on 20-vuotias, joka yritti aivan liian kauan pitää yksin kaikkia lankoja käsissään.
Voit keskustella kolumnista 21.6. klo 23.00 saakka.