Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Ensimmäisestä puutarhaviljelmästäni on 12 vuotta. Kylvin tammikuussa chilin siemeniä lähikaupastani hetken mielijohteesta ostettuun kukkamultaan ja jäin odottamaan ihmettä. Pikkuruisen kerrostaloyksiöni postimerkin kokoiset ikkunat antoivat itään, eikä naapuritalojen välistä pilkistänyt aamuaurinko riittänyt edes idättämään siemeniä.
Seuraavana talvena ostin rivitaloasunnon. Asunto sijaitsi montussa, joten takapihalle kerääntyi talven aikana monta metriä korkeat kinokset. Naapuriltani kuulin, että lumia voi sulattaa sirottelemalla hankeen tuhkaa, joten tartuin tuumasta toimeen. Kippasin rehvakkaana takapihalle ämpärillisen tuhkaa, jonka tuuli sitten riepotteli naapurini terassille. Puhdistaessani naapurin terassikalusteita vannoin, että seuraavana keväänä ostan nurmikkolannoitteeni kaupasta. Seuraava kevät tuli, lumi suli ja ripottelin lannoitteen pihalle. Jälkikäteen luin paketin kyljestä ostaneeni kanankakkaa, jonka haju pinttyi pihalla nukkuneen vauvan toppavaatteisiin.
Muutaman vuoden kuluttua muutin takaisin kerrostaloon. Asunnossa oli suuri, etelään antava parveke. Parvekkeella tarkeni t-paidassa jo huhtikuussa, joten täytin parvekkeen kukilla ja viherkasveilla. Huhtikuun t-paitakelit muuttuivat kesän polttavaksi paahteeksi, jonka puolivälissä parveke toimi lähinnä puutarhamyymälän kesäkukkaosaston saattohoitopisteenä.
Seuraavana keväänä innostuin taas viljelystä. Tomaattien viljely vaikutti helpolta ja hauskalta, joten ryhdyin kuivaamaan tomaatinsiemeniä. Pian keittiössä ei mahtunut syömään tai edes kääntymään, kun jokainen taso oli täynnä eri vaiheessa olleita taimia. Ensin idätettiin, sitten koulittiin, minkä jälkeen jäätiin odottamaan kukkia. Osa taimista oli liian märkiä ja osa kuivia. En muistanut ravistella jokaista kukkaa, joten osa pölyttyi ja osa ei. Ostin uusia taimia puutarhalta sitä mukaan kun heitin epäonnistuneita kompostiin ja mietin, että omavaraiseksi pääsemiseen olisi vielä hetki aikaa.
Viime keväänä hurahdin perinnepelargoneihin. Päivystin Facebookin pelargoniryhmässä valmiina nappaamaan jokaisen myyntiintulleen vaaleanpunaisen pistokastaimen. Ennen hurahdusta en ollut tiennyt mummojen olevan niin aktiivisia kukkakauppiaita saati tuntenut pelakuun historiaa. Harva se päivä ovella oli postinkantaja uuden, talouspaperiin käärityn pienokaisen kanssa. Pian hoivasin ikkunalaudoilla useita kymmeniä prinsessojen mukaan nimettyjä aarteita ja lepertelin niille. Tekstasin aarteilleni nimilaput ja seurasin niiden kasvua Instagram-yleisöni kanssa.
Samana keväänä ostin siirtolapuutarhamökin. Yhtäkkiä postinkantajalla oli pienten talouspaperimyttyjen lisäksi valtavia ilma-aukollisia pahvilaatikoita. Juurakoita, mukuloita ja taimia oli lopulta niin paljon, etten tiennyt, mihin ne kaikki laittaisin. Mökillä kaivoin niitä multaan sitä mukaan, kun kasvukausi eteni.
Keskikesällä ymmärsin, miksi kokeneemmat puutarhurit neuvovat aina odottamaan ensimmäisen kesän ennen uusien kasvien istuttamista. Hartaudella vaalimani daalioiden juurakot peittyivät elämänlankaan ennen kuin sain trimmerin akun ladattua ja vuohenputki nieli kurjenpolvet vedenhakureissuni aikana.
Syksyllä hukuin omenoihin ja heittelin kuivuneet pelakuut kompostiin. Katselin kuolevaa puutarhaa ja vannoin, etten enää koskaan. En istuta, en kylvä, en kaiva, en hoida. Vannoin pistäväni koko puutarhapalstan myyntiin ja kirjoittavani ilmoitukseen, että puutarha on rikkakasvien riivaama, myydään vain seikkailijalle.
Viime viikolla paistattelin parvekkeella auringossa. Sylissäni lepäsi puutarhamyymälän postimyyntikuvasto, jota olin varovaisesti ryhtynyt selailemaan. Olisiko tänä vuonna munakoison vai kesäkurpitsan vuoro? Montako avomaankurkkua tarvitsen? Vieläköhän vanhat mansikantaimet tekevät marjaa? Joko minusta olisi omavaraiseksi, mikäli kasvikset loppuvat kaupoista?
Mieleeni muistui vanha kiinalainen sananlasku, jonka mukaan mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. Kaltaiselleni kontrollifriikille maailmanparantajalle puutarhanhoito on parasta mahdollista terapiaa, enkä ole yksin. Puutarha ei tule koskaan valmiiksi eikä olosuhteita voi hallita. Sen sijaan se lisää ymmärrystämme sekä luonnosta että itsestämme. Puutarhaa hoivatessa hoivaa huomaamattaan myös itseään.
Tänä vuonna aion suhtautua jokaiseen puhkeavaan silmuun lupauksena paremmasta. Vaikka maailma ympärillämme murenisi, tuovat kevään ensimmäiset krookukset hymyn huulilleni. Ne ovat konkreettinen muistutus siitä, että pimeää, märkää ja ankeaa talvea seuraa aina kasvukausi.
Emmi Nuorgam
Kirjoittaja opettelee puutarhanhoitoa kantapään kautta ja luottaa siihen, että aina voi aloittaa alusta.
Kolumnista voi keskustella 1.4. klo 23.00 saakka.