Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Virolainen ja suomalainen huippudiplomaatti keskustelivat 1990-luvun lopulla maailmanmenosta.
Suomalainen kysyi lopuksi vastapariltaan: ”Mihin teillä virolaisilla on niin kova kiire?”
Hetken pohdittuaan virolainen vastasi vastakysymyksellä: ”Miten te suomalaiset kuvittelette, että teillä on kaikki maailman aika käytössänne?”
Kyse oli tietenkin Pohjolan ja Baltian tilanteesta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä tilanteessa – ja Natosta.
Viro piti kiinni kiireestään ja liittyi Natoon. Sen jäsenyys tulee juuri täysi-ikäiseksi. Liittyminen virallistui 29. maaliskuuta 2004.
Suomi kehitti itselleen ajatuksen optiosta, mahdollisuudesta liittoutua.
Mutta nyt suomalaisilla näyttää puolestaan olevan kiire. Venäjän hyökkäys Ukrainaan käytännössä kaksinkertaisti Nato-kannatuksen. Yleisradion helmikuun lopussa julkaisema mielipidemittaus kertoi, että 53 prosenttia suomalaisista haluaa maamme hakevan jäsenyyttä. Kolme viikkoa aiemmin Helsingin Sanomien gallupissa osuus oli 28 prosenttia.
Ylen veret seisauttavan mittauksen jälkeen kansalaismentaliteetin muutoksen todisti vielä kansalaisaloite, jossa vaaditaan Suomea hakemaan Nato-jäsenyyttä ”perustuslaissa säädettyjen ihmisoikeusvelvoitteiden toteuttamiseksi”.
Siihen kertyi eduskuntakäsittelyyn vaadittavat 50 000 allekirjoitusta kolmessa päivässä.
Presidentti Sauli Niinistön ensireaktio Nato-buumiin oli A-studion haastattelu, jossa hän mainitsi, että vastuussa olevien ja muiden mielipiteillä on aika paljon eroa.
Seuraava oli torstaina 3. maaliskuuta presidentin kanslian julkaisema lausunto. Sen mukaan ”akuutin kriisin keskellä on (…) erityisen tärkeää pitää pää kylmänä”.
Malttia sopii pyytää, mutta nyt on vaikea pitää siitä kiinni.
Suuren naapurimme röyhkeä ja laiton hyökkäys toiseen naapuriinsa paljasti sinänsä kohtuullisesti toimineen linjamme pahimman puutteen. Optiota ei noin vain lunasteta kriisin ollessa jo käsissä.
Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja Tuomas Forsberg rohkeni jo Mtv:n haastattelussa suositella option purkamista. Siihenhän on kaksi tapaa: joko haetaan jäsenyyttä tai päätetään pysyä liittoutumattomana.
Täydellistä ratkaisua ei ole. Kummassakin valinnassa on etunsa ja riskinsä.
Täydellistä ajoitustakaan ei ole, vaikka nyt voimme nähdä ainakin sen, että Viron kiire oli viisaampi veto kuin Suomen yritys pysäyttää ajan eteneminen.
Toki juuri nyt voisi toivoa sellaista onnenpotkua, että Venäjä ajautuu umpikujaan sotarikoksensa kanssa ja siirtyy sen jälkeen ainakin joksikin aikaa vastaavaan heikkouden ja sekavuuden tilaan kuin Boris Jeltsinin presidenttikaudella.
Silloin Nato-ovi oli auki. Jos sellainen vaihe toistuu, tilaisuus olisi käytettävissä vähemmillä riskeillä kuin sodan jo riehuessa jossain ja Venäjän samalla avoimesti uhkaillessa Naton laajenemisen seurauksilla.
Suomalaisten nopea mielenmuutos herättää paljon kysymyksiä, joita ei aivan avoimesti uskalleta aina edes kysyä.
Yksi liittyy ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme ylimpään päättäjään.
Niinistö on koko virkakautensa ajan ollut sekä Nato-pyrkimysten viileä jarruttaja että ennennäkemätön kansansuosikki. Noin puoli vuotta sitten 90 prosenttia suomalaisista oli tyytyväisiä presidentin toimintaan. Suoranaisen tyytymättömiä oli yksi (1!) prosentti.
Kun arviolta neljäsosa kansalaisista muutti äsken mieltään liittoutumisesta, on nyt syntynyt ristiriita-asetelma: ainakin päällisin puolin näyttää siltä, että kansa on eri mieltä arvostamansa johtajan kanssa. Ellei sitten ole ole niin, että nyt myös Niinistö säätää kantaansa sen mukaan, mikä jännittyneessä tilanteessa on kulloinkin mahdollista.
Olisi mielenkiintoista tietää, onko uusia suosiomittauksia tekeillä, ja heijastuuko Nato-mielipiteen muutos valtionpään historiallisen suurena pitkään pysyneeseen kansansuosioon.
Vanha sananlasku tietää, mikä menee ylös, tulee väkisin myös alas.
Miten siis käy suomalaisten Nato-halun, jos pääsemme palaamaan vähemmän uhkaavaan tilanteeseen?
Ja toisaalta: jos 53 prosentin Nato-myönteisyys jatkaa nousuaan, voiko se toinen historiallinen kannatusluku pysyä sadan tuntumassa?
Alussa mainitsemani diplomaatti muuten esitti muutama vuosi sitten kysyessäni myös arvion Niinistön toiminnasta ulkopolitiikan johtajana. Jälleen hän teki sen kysymyksellä:
”Viekö presidentti Suomea johonkin suuntaan?”
Vastaus voidaan saada aivan milloin tahansa.
Matti Mörttinen
Kirjoittaja on pirkanmaalainen journalisti ja tietokirjailija..
Voit keskustella kolumnista 5.3. klo 23.00 asti.