Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Ensimmäiset päivät sotaa Ukrainassa ovat opettaneet kaksi asiaa: Ensinnäkin, Vladimir Putin pitää koko maailmaa idioottina. Hän väitti haluavansa poistaa natsit Ukrainan hallituksesta, jonka presidentti on juutalainen. Kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin, se sentään vaivautui kehittelemään suhteellisen uskottavan tarinan joukkotuhoaseista.
Toinen asia: Putinia, hänen kanssaan Ukrainaan hyökännyttä Aljaksandr Lukašenkaa ja muita heidän kaltaisiaan diktaattoreita voi ja pitää vastustaa viimeiseen luotiin, viimeiseen mielenosoittajaan, toivon loppuun asti.
Suomessa on vallinnut aina, koko elämäni, kummallinen kaksoispuhe maanpuolustuksen suhteen.
Toisaalta Suomessa on Euroopan korkein tahto puolustaa isänmaata, merkittävän iso osa ikäluokasta käy asepalveluksen ja meillä on reippaan viiden miljoonan ihmisen maaksi nykyaikana poikkeuksellisen iso reservi.
Mutta toisaalta, surkea pessimismi on aina riivannut puheita puolustamisesta. Samat ihmiset jotka vastaavat haluavansa puolustaa maataan valittavat lähes samaan hengenvetoon inttijuttujen lomassa saunassa, että ei meillä olisi mahdollisuuksia. Helikopterijoukot polttaisivat puoli maata ja laskuvarjojääkärit ottaisivat toisen puolen ennen kuin panssarivaunut edes vyöryisivät rajan yli. Ilmavoimat ja murskaava ohjus- ja rakettisade tuhkaisivat asemamme.
No, he voivat olla toisaalta oikeassa ja toisaalta väärässä. Vaikkei meihin nyt kohdistukaan sotilaallista uhkaa, niin voimme vertailla Suomea ja Ukrainaa. Näyttää aika varmalta, että Ukrainan ei ole mahdollista pysäyttää Venäjää. Mutta samalla vastarinta on ollut säkenöivän rohkeaa ja ennen kaikkea yllättävän tehokasta.
Venäjän ilmavoimat ja murskaava ohjus- ja rakettisade todellakin moukaroi Ukrainaa sodan ensimmäiset kaksi tuntia ennen varsinaista invaasiota. Ukrainan sisäministeriö tiedotti kolme tuntia hyökkäyksen alkamisesta, että heidän tappionsa lasketaan jo sadoissa. Siitä huolimatta ukrainalaiset pysäyttivät monella rintamalla Venäläiset panssarivaunut. Kymmeniä venäläisiä tankkeja on romurautana pitkin moottoritietä Harkovaan, Sumyyn ja Tšernihivin. Ohjuksien ja rakettien sade on jatkunut, mutta ukrainalaiset eivät ole tuhkaa.
Venäläiset helikopterijoukot iskivät pitkin maata, voimalaitoksille ja lentokentille. Osa koptereista tipahti, osa sai laskuvarjojääkärinsä maaperälle. Ikimuistettavasti CNN:n sotakirjeenvaihtaja haastatteli venäläisiä vallatulla Hostomelin lentokentällä Kiovan esikaupungeissa. Muutama tunti myöhemmin ukrainalaisten vastahyökkäykset ajoivat Venäjän pelätyn sotilaseliitin karkutielle lentokentältä ja voimalaitokselta.
Ei ole kyse siitä, että Venäjä olisi häviämässä itse sotaa. Mutta kyse on siitä, että Venäjä ei todellakaan ole sellainen voittamaton jättiläinen, mitä se joidenkin puheissa on.
Kun olin 15, mummuni kysyi minulta, meinaanko mennä armeijaan. Hän oli huolissaan, koska olin jo silloin pitkätukkainen ja parrakas hipinnäköinen retku. Vastasin, että aion mennä niin kuin meninkin. Isänsä sodalle menettänyt mummuni tokaisi poliittisesti varsin epäkorrektisti siihen, että “Hyvä, ei ole ryssään luottaminen”.
Eihän mummu tietenkään kansaa tarkoittanut, vaan Venäjän valtiota.
Kun ukrainalaiset ovat osoittaneet rohkeutta verisillä taistelukentillä, tavalliset venäläiset ovat osoittaneet sitä samaa rohkeutta Moskovan, Pietarin, Novosibirskin ja monen muun kaupungin kaduilla. On yksi asia mennä taisteluun kypärä päässä, ballistinen suojalevy rinnalla ja rynnäkkökivääri kädessä. On toinen asia mennä tuulitakki päällä osoittamaan mieltä diktaattoria vastaan, jonka mellakkapoliisi pieksää kovakätisesti ja joka on tunnettu poliittisten vastustajien vangitsemisista ja salamurhista. Kumpikin kysyy sisua.
Siksi on niin tärkeää taistella yksinvaltiaita vastaan asein, mielenosoituskyltein ja sanktioin. Sodan jatkuminen on hirveää ja jokainen päivä tarkoittaa todennäköisesti vähintään satoja kuolleita ukrainassa. Mutta jokainen päivä on muistutus siitä, että Putin halusi tätä veristä sotaa. Jokainen päivä on lisäsyy määrätä hänelle lisää sanktioita. Ja jokainen päivä on esikuva uusille mielenosoituksille.
Putinin armeijakaan ei ole mitenkään välttämättä innoissaan sodasta. Venäläisen Sotilaiden äidit -järjestön mukaan osa asevelvollisista on pitänyt huijata tai piestä palvelukseen. Venäjä peittelee omia tappioitaan kenttätuhkaamalla sotilaansa matkakrematorioissa. Jopa jotkut entiset ja nykyiset upseerit ovat vastustaneet julkisesti sotaa.
Ukrainalaisten puolustustahto on meille kaikille esimerkki, joka toivottavasti rohkaisee erityisesti sotaa vastustavia venäläisiä.
Putin voittanee tämänkin sotansa, mutta kukaan ei voita loputtomasti.
Sodissa on se ongelma, että kun ampuu ensimmäisen laukauksen, niin ei voi koskaan olla varma kehen viimeinen osuu.
Maailmanhistoria on täynnä johtajia, jotka lähtivät intomielin hyökkäyksiin vain tullakseen lopulta vallankumouksen uhreiksi.
Tuukka Tervonen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jolla on kyyneleet silmissä ukrainalaisten rohkeuden vuoksi.
Kolumnista voi keskustella 26.2. klo 23.00 saakka.
Yle seuraa Ukrainan tilannetta