Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Helmikuu 2022, hyvin huono meininki.
Loputon pandemia, tuhoutuva planeetta, ja nyt sitten vielä sota Euroopassa.
Suomessa asuva ukrainalainen Gennadyi Naumov sanoo A-Studiossa, että hän tarkistaa aina aamulla kännykästä, onko sota alkanut. Sen hän sanoo myös, että Suomella ja Ukrainalla ”on sama tilanne, vähän, sama naapuri ainakin”.
Suomessa halutaan uskoa, että meillä on eri tilanne. Mutta niin mekin teemme: tarkistamme, onko sota.
Juuri nyt ”kansainvälinen yhteisö” huomioi Venäjän uhan, istuu tv-sohvilla, spekuloi, sukkuloi ja seuraa hetki hetkeltä.
Kiinnostus olisi voinut alkaa aiemminkin, jos miettii viime vuosia.
Itä-Ukrainassa 2014 alkanut sota ei koskaan loppunut, ”ei todellakaan”, kuten Heidi Hautala sanoo. Arviolta noin 17 000 siviiliä on kuollut.
Valokuvaaja Niklas Meltio on Itä-Ukrainassa. Jutussa sanotaan, että vaikka Venäjän nykyuhittelu jäisi vain uhitteluksi, itärintaman ongelmat ovat ja pysyvät, ”kun media jättää tämän maan taas kerran”.
Suomessa asuva ukrainalainen Nataliya Teramae kertoo Iltalehdessä käyneensä kotikaupunkinsa hautausmaalla. ”Näin siellä vuodesta 2014 eteenpäin sodassa tapettujen sotilaiden hautoja. Se oli kauheaa. Suurin osa heistä oli nuorempia kuin minä ja tunsin heidät, kun he olivat lapsia.”
Tarvitaanko ”täysimittainen sota”, että kiinnostus tällä kertaa kestäisi?
Silläkin on väliä, miten me sodasta puhumme. Mitä jää päähän pyörimään – muuta kuin se, onko sota vai eikö ole.
Historioitsija Olesya Khromeychukin veli Volodya kuoli Ukrainan sodassa 2017. Sisko on kirjoittanut kirjan A Loss The Story of a Dead Soldier Told by His Sister. “ Haastattelussa kirjailija sanoo, että sodista pitäisi puhua suorempaan. ”Sotia sotivat ihmiset, ne vaikuttavat ihmisiin ja koko yhteiskuntaan, ei ole kyse numeroista tai abstrakteista voimista.”
Khromeychuk sanoo, että käytämme sodista ja vainajista kiertoilmaisuja, koska silloin ei tarvitse kohdata todellisuutta. Vaihtoehto olisi rehellinen puhe surusta ja traumoista, joita kuolema, pelko ja ristiriitaisetkin tunteet tuottavat. Oliko veli sotasankari? Mikä sekin muka on?
Luen uutisia eskalaatiosta, informaation peukaloinnista, tulitaukorikkomuksista, hybridiuhista, 120:n ja 82:n millimetrin kranaatinheittimistä.
Mietin maanpuolustuskurssia, jossa puhuttiin ”viholliseen vaikuttamisesta”.
Tämä on vakavaa suurvalta- ja turvallisuuspolitiikkaa, joka tapahtuu kabineteissa ja rintamalinjoilla, kokouksissa ja kartalla. Tälle on oma kieli, jossa käytetään vain harvoin sanoja valehtelu, pelko, tappaminen, kuolema, kosto tai suru.
Olen evakon lapsenlapsi. Ikäiseni tuntevat myös sen sotaan liittyvän puheen, jossa väkevintä on hiljaisuus.
Kiinassa asuessa ymmärsin, että autoritaarisessa maassa kansalaisen tärkeimpiä taitoja on oppia aistimaan puoluejohdon tunteita: mikä saa sen pelkäämään valtansa puolesta, mikä heiluttaa sen asemaa, mitä se voi katsoa sormien läpi. Pelolle on erityinen syy, kun oma valta ei perustu oikein mihinkään.
Etenkin epädemokraattisesti hankitussa vallassa on kyse juuri tunteista.
Tässähän mekin taas olemme, Putinin mielenliikkeitä tulkitsemassa. Se mitä kutsumme “vahvaksi johtajuudeksi” näyttää kyllä myös kiukkuiselta ja loukkaantuneelta herkkähipiäisyydeltä.
Välillä voisi puhua muidenkin tunteista. Esimerkiksi kansalaisten pelosta, ja pelottomuudesta.
Kannattaa siis katsoa ja kuulla ukrainalaisia: Niitä, jotka viettävät elämänsä parhaat vuodet juoksuhaudoissa, kuten 30-vuotias Vova, joka on tatuoinut ihoonsa kranaatin kuvia. Entäpä 79-vuotias odessalainen Julia, jota ei juuri huoleta Putin, koska astrologin mukaan Putinilla on enää vuosi aikaa. Tai 36-vuotias Iryna, joka tulee aina helmikuussa Kiovan Maidanin aukiolle muistamaan uhreja, jotka tarkka-ampujat tappoivat 2014 venäläismielisen hallinnon vastaisissa protesteissa. Ja Otel-klubia pyörittävä Pavlo! ”Vaikeat ajat tekevät ihmisestä luovia”, hän sanoo Kiovan yössä, jossa tanssi jatkuu aamuun asti samaan aikaan, kun muu maailma komentaa kansalaisensa Ukrainasta pois, välittömästi.
Nobel-palkittu kirjailija, Ukrainassa syntynyt Svetlana Aleksijevitŝ kirjoittaa Neuvostoihmisen loppu kirjassaan näin: ”Minua kiehtoo jatkuvasti tuo pieni avaruus: ihminen, yksittäinen ihminen. Kaikki tapahtuu itse asiassa hänen sisällään.”
Reetta Räty
Kirjoittaja on toimittaja, joka on psykologisoinut Putinin sielunelämää noin 1748 tsättiviestin verran.
Kolumnista voi keskustella 23.2. klo 23.00 asti.