Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Olen elämässäni saanut tuntea monia hienoja hulluja ihmisiä, toisin sanoen niitä, joita kutsutaan psyykkisesti sairaiksi.
Esimerkiksi paras ystäväni kärsi vuosikymmenen masennuksesta ja tappoi lopulta itsensä. Hänen poikansa, kummilapseni, ei ehtinyt ennen itsemurhaansa olla masentunut niinkään kauaa.
Juttelen harva se päivä vanhan kaverin kanssa lähibaarissa. Hän on addikti ja juo viinaa, vaikka on menettänyt hampaansa ja herää milloin missäkin ojassa. Tunnen parikin peruskouluikäistä nuorta, jotka eivät lähde aamuisin kouluun vaan jäävät apaattisena tuijottamaan huoneensa seinää.
Kaikilla näillä ihmisillä on yhteinen piirre. He eivät ole psykiatrisen hoidon piirissä. Jos heillä olisi syöpä, he pääsisivät nopeasti leikkausjonoon. Mutta heillä on toisenlainen tauti, joka ei aiheuta yhtään vähemmän kärsimystä ja kuolemaa. Siksi heidän olisi hoitoa saadakseen kynsin hampain taisteltava. Ja juuri siihen heillä ei ole voimia.
Vähän aikaa sitten valittiin sote-alueille valtuustoja. Tässä olisi niille ilmeinen tehtävä: saattaa psykiatrinen hoito Suomessa edes lain vaatimalle minimitasolle.
Suomessa on olemassa hoitotakuu, jonka mukaan lähetteestä kolmessa viikossa tulisi saada aika erityissairaanhoitoon, mutta psykiatrisen hoidon tapauksessa tämä kestää jopa lähes vuoden. Jos googlaatte sanat hoitotakuu ja psykiatria, löydätte lähinnä lakimiesten yhteistietoja valitusten tekemistä varten. Psykiatrien apua ette löydä.
Koska masentunut ei jaksa taistella hoidosta, hän joutuu luuppiin, jossa hänet ensin kirjataan poliklinikalle ja sitten poliklinikalta pois, koska olo on hieman kohentunut. Parhaassa tapauksessa saat mukaasi pilleripurkin ja lääkärinajan parin kuukauden päähän. Hoitavat lääkärit vaihtuvat joka kerta.
Psyykkinen sairaus vie työkyvyn ja tekee ihmisestä köyhän. Silti juuri psykiatriassa on maksullisen ja maksuttoman hoidon ero kaikkein suurin. Tiedän sen esimerkiksi siksi, että en olisi täällä kirjoittamassa kolumneja, ellei eri ikävaiheessa minunkin perheestäni ja suvustani olisi löytynyt rahoja, joilla on maksettu vuosia kestäneitä terapioita ja kyetty korvaamaan työkyvyttömyydestä seuranneita tulonmenetyksiä.
Masennusten, pakko-oireiden, paniikkien, terapioiden ja lääkitysten jälkeen tiedän nyt, että minäkin olen hullu, mutta että sehän sopii. Ajattelen jotenkin näin: on raskasta olla hullu, mutta ei se ole läheskään yhtä paha asia kuin olla terve.
Tuntemieni addiktoituneiden ja rikkonaisten ihmisten haurauteen ja sairastavuuteen liittyy usein outo selvänäköisyys. Esimerkiksi kirkas ymmärrys siitä, miten kaikki päättyy hautaan. Tai kuinka ihmiskunta tekee hurjaa itsemurhaa. Että ydinsota voi syttyä minä hetkenä hyvänsä. Että ihmiset syövät tuntevia ja viisaita eläimia.
Tarkkaa, todenmukaista analyysia, eikö niin?
Sen sijaan niin sanotun terveen, esimerkiksi mediassa esiteltyjen huippuosaajien, elämä vaikuttaa oikeasti oudolta ja pelottavalta, julman optimistiselta. He näyttävät elävän kuin kuolemaa ei olisikaan, ikään kuin he voisivat ottaa menestyksensä täältä mukaan jonnekin, mutta minne? Tai sitten he näyttävät elävän ihaillakseen itseään toisten ihmisten mitättömyyden peilissä.
Kyllä, sen näkee ihan ilman mikroskooppia, kumpi on oikeasti pihalla, kuolemaa pelkäävä, surumielinen ja itsesäälinen juoppo, vai bodypumpista tuleva verhoja vaihtava sisustaja ja cv:n päivittäjä. Mutta maailma on vielä toistaiseksi tehty jälkimmäisiä varten.
Autetaan nyt hullut ylös kuopastaan kunnon satsauksella psykiatriseen hoitoon. Ja tehdään samalla maailmasta inhimillisempi aivan kaikille, myös niille, joiden ongelma on terveys.
Janne Saarikivi
Kirjoittaja on työtön ja uupunut hullu professori.
Kolumnista voi keskustella 23.2. klo 23.00 saakka.
Lue myös
Auli Viitalan kolumni: Olisin kuollut, jos en olisi lähtenyt
Lastensuojelulaitoksissa nuoret odottavat vapautta vuosia, mutta totuus ei vastaa haaveita – Malla, 18, oli liian laitostunut pärjäämään omillaan
Nuoria mielenterveyspotilaita tulee Lapissakin hoitoon koko ajan lisää – psykiatrian osastot Rovaniemellä ja Oulussa ovat jatkuvasti täynnä