Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Demokraattisessa päätöksenteossa eri näkemykset kamppailevat vallasta ja valituista toimintalinjoista. Näin on Suomessakin – paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Siinä on ollut tapana tavoitella suurinta mahdollista yksimielisyyttä.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa linjaavat selonteot tehdään parlamentaarisesti. Vain joku yksittäinen kansanedustaja saattaa äänestää vastaan. Konsensuskulttuuri syntyi aikanaan kylmän sodan puristuksissa. Pienelle maalle yksimielinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ollut käytännöllistä ja järkevää, eikä äkkinäisiä ratkaisuja vaativia tilanteitakaan ole tullut juuri vastaan.
Tällä hetkellä myös tasavallan presidentin Sauli Niinistön äärimmäisen korkea kansansuosio tukee konsensusta.
Mutta tilanne saattaa olla muuttumassa. Reilun vuoden päästä valitaan uusi eduskunta ja Nato-jäsenyys noussee vaalikampanjoiden teemaksi. Ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja presidentti kutsui puolueiden puheenjohtajat tapaamiseen, jonka jälkeen todettiin, ettei Nato-jäsenyys ole ajankohtainen. Natosta ei tullut vaaliteemaa, eikä aihe ollut esillä myöskään eduskuntavaaleissa 2019.
Nyt on: Venäjän toimien myötä vahvasti esiin noussutta Nato-jäsenyyskeskustelua lienee mahdoton välttää.
Vajaa vuosi eduskuntavaaleista käydään seuraavat presidentinvaalit. Silloin ulkopolitiikka on väkisinkin keskeinen kampanjoinnin aihe. Nykyisen presidentin äärimmäisen korkea kansansuosio ennakoi sitä, että eniten hänen kaltaisensa ehdokas on vahvoilla.
Kaksivaiheisessa kansanvaalissa logiikka menee usein niin, että toisella kierroksella ovat vastakkain jollain tavalla vaihtoehdoiksi koetut ehdokkaat. Nyt vaihtoehtoisuus voi syntyä myös ulkopolitiikasta.
Näiden kahden vaalin tuloksena voi periaatteessa olla tilanne, jossa ulkopolitiikkaa johtava presidentti on eri linjoilla hallituksen kanssa. Nykyisen perustuslain valtaoikeudet voivat tehdä erilinjaisten toimijoiden yhteistyöstä hankalaa. Lakikirjan mukaan ulkopolitiikkaa johtaa presidentti yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Jos päädytään erimielisyyteen, riita ratkaistaan eduskunnassa.
Tässä kohtaa perustuslakia on valuvika. Nähtävissä olevassa tulevaisuudessa kun voi syntyä tilanteita, joissa on tehtävä isoja ratkaisuja hyvin nopeasti. Silloin ei olisi varaa erimielisyyteen valtiojohdossa.
Toisaalta – riski voi olla myös liian itsepäinen pyrkimys konsensukseen. Lopputulema voi silloin olla kyvyttömyys reagoida nopeasti muuttuviin olosuhteisiin, kuten Euroopan unionin surkea esimerkki kertoo.
Yksi mahdollisuus ulkopoliittisen opposition syntyyn on myös perussuomalaisissa pinnan alla kytevä EU-vastaisuus. Perussuomalaisten edellinen turvallisuuspoliittinen ohjelma on soinilaiselta ajalta, vuodelta 2015. Sekin puhuu lähinnä puolustuspolitiikasta ja maahanmuutosta. Kun puolue on ilmoittanut pyrkivänsä pääministeripuolueeksi ja hallitsee parhaillaan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajuutta, olisi kohtuullista odottaa tässäkin asiassa ajantasaisia näkemyksiä.
Uuden ohjelman on kuitenkin kerrottu nyt olevan työn alla. Tulevien hallitusneuvottelujen takia perussuomalaiset joutuvat miettimään, minkälainen ohjelma on sekä oman kentän että EU- ja Nato-myönteisen Kokoomuksen hyväksyttävissä.
Konsensuksen murtuminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei ole välttämättä huono asia. Se edellyttää kuitenkin uuden oppimista sekä poliitikoilta että kansalaisilta. Poliitikoille aihe on nykyisin hyvin vaikea, sillä ulkopoliittisia kantoja esittelemällä lähinnä menettää ääniä, muttei saa niitä lisää.
Poliitikkojen on opittava puhumaan avoimesti ulkopolitiikasta ja äänestäjien on opittava pitämään avoimuutta osana normaalia politiikkaa. Haaste on kova, sillä kansakunnan muistissa on elävänä edelleen ulkopoliittinen liturgia. Liturgian tehtävänä on lähes maagiseen tapaan toistella tiettyjä ilmaisuja, joiden avulla tunnemme olevamme turvassa.
On myös syytä muistaa, että jakautunut kansakunta on helppo maali ulkoiselle hybridivaikuttamiselle. Siksi ulko- ja turvallisuuspoliittista konsensusta kannattaa säästää sen verran, ettei olla eri mieltä vain arkisen hallitus-oppostio -asetelman takia. Mutta asiapohjainen erimielisyys auttaa löytämään parhaita mahdollisia ratkaisuja ja pitämään yllä kansakunnan tilannekuvaa.
Janne "Rysky" Riiheläinen
Kirjoittaja on joensuulainen bloggari, joka on aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija. Riiheläinen on vapaa toimija, joka ei ole sidottu mihinkään asemaan, organisaatioon tai ajatussuuntaan.
Aiheesta voi keskustella 11.2. klo 23.00 asti.
Lue myös