Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Rakentamisen budjetoinnin nyrkkisääntö on, että pitää kuvitella suurin mahdollinen raha, joka projektiin saattaisi mennä, ja kertoa se sitten kahdella, paitsi jos asuu Helsingissä, niin kolmella. Silti monessa kohdassa voi halutessaan myös säästää.
Itse esimerkiksi olen onnistunut tekemään pienen ihmisen näkökulmasta isoja taloprojekteja kohtuuhintaan – rempannut vanhaa ja rakentanut ihan uuttakin. Se johtuu tietenkin siitä, että osaan tehdä monenmoista itse, mutta vielä enemmän siitä, että olen toiminut ammattimiesten polunlakaisijana kuin lapsensa ympärillä pörräävä helikopterivanhempi ikään.
Eli kun paikalle on tilattu sähkömies, olen vetänyt piuhat valmiiksi niin, että hän vain kytkee ne. Tai jos tulee putkimies, niin hän ei kaivele putkille ojaa, vaan minä teen sen, ja hän tekee ainoastaan sen, missä on hyvä: putkien liittämisen.
Kalliin kirvesmiehen aikaa ei todellakaan käytetä siivoamiseen. Kyllä minä siivoan jäljet! Eikä hän myöskään pura asioita, koska minä olen Suomen paras yhden miehen purkaamo: se kun ei vaadi älyä, vaan voimaa ja raivoa, joita molempia minulla on yllin kyllin.
Muurari ei minun työmaallani tee laastia eikä kanna tiiliä, ei edes leikkaa niitä. Hän muuraa, koska sen hän osaa paremmin kuin minä.
Kun toimii näin, ammattilaisten laskut ovat kohtuullisia ja he voivat keskittyä siihen, minkä osaavat parhaiten, ja saavat aikaiseksikin tavallista enemmän. Omalle työlle en tietenkään laske hintaa, koska kyseessä on harrastus, josta nautin, ja kuntokin siinä kasvaa, kun tekee niitä kaikkein ikävimpiä hommia. Mutta vaikka ei itse nauttisi moisista hommista, niin saattaisi silti olla järkevää palkata sille muurarille apuri ihan säästösyistä.
Ennen muinoin tuo kaikki olisi ollut itsestään selvää. Ammattimiehet olivat ylpeitä siitä, mitä osasivat, mikä tarkoitti, että esimerkiksi rakennustyömailla he eivät todellakaan tehneet sellaisia töitä, jotka oli tarkoitettu hanslankareille. Apulaiset olivat ikään kuin muurareiden sihteereitä. Samalla lailla vaikkapa lääkäreillä tai johtajilla oli sihteerit.
Nykyään sihteereitä on enää kaikkein suurimpien firmojen dirikoilla. Se johtuu tehokkuusajattelusta, eli siitä, että ”säästetään”. Tehokkuuden ja säästöjen seurauksena jokainen on oman elämänsä moniosaaja ja tekee kauheat määrät sellaista työtä, joka ei ole tehokasta eikä säästä – ja joka päinvastoin on suoranaista resurssien väärinkäyttöä. Siis että laitetaan vaikkapa lääkäri toimimaan sihteerinään: kirjoittamaan mitä monipolvisempia kuvauksia potilaan tilasta ja tekemään jopa lasku.
Aivan järjetöntä!
Lääkärit ovat kallispalkkaisia ammattilaisia. Heidän kuuluu tehdä sydänleikkauksia ja diagnosoida tuhkarokkoja. Siitä heille kannattaa myös maksaa eikä siitä, että he tekevät työtä, jonka kuka tahansa voi tehdä paljon pienemmällä koulutuksella.
Opettajat ovat toinen ryhmä, joka on pudotettu tähän typeryyskuoppaan: heidän kuuluisi opettaa eikä tehdä raportteja hallinnolle tai toteuttaa OPM:n kulloinkin keksimää haihatusta. Opettajan työajasta suurimman osan pitäisi kulua sen opettamiseen, missä on Oulu ja ennen kaikkea Kajaani, ja miltä punatulkku näyttää. Tämän lisäksi pitää laskea työaikaan pari tuntia ekstraa kokeiden korjaamiseen ja sen sellaiseen. Näin ei nähtävästi ole, kun kerran opettajat uupuvat työtaakkansa alle.
Ehdotus: luokkiin sihteerit eli apuopettajat, koska oppilaatkin taitotasosta riippumatta on integroitu kaikki samaan paikkaan, ja turha byrokratia pois!
Liukuhihna keksittiin aikoinaan siksi, että pystyttäisiin tehostamaan toimintaa. Työ pilkottiin osiin. Ei ollut järkevää, että jokainen tehtaan työläinen teki oman T-Fordinsa vaan tulosta syntyi niin, että jokainen kontribuoi lopputuotteeseen oman pienen osuutensa.
Vaikka lääkärintyö ja liukuhihna kuulostavat asioilta, joita ei soisi kuulevan samassa virkkeessä, niin juuri se, että työtä pilkottaisiin hieman samalla lailla kuin liukuhihnalla, mahdollistaisi sen, ettei lääkärin työ olisi niin liukuhihnamaista. Näin hänelle jäisi enemmän aikaa varsinaiseen hommaansa. Ehkä hän jopa ehtisi vähän kuunnella potilasta, kun ei tarvitsisi kaksisormijärjestelmällä kirjata kaikkea mahdollista siinä työn lomassa.
Jotain työn organisoinnissa on pielessä, kun ihmisille sälytetään yhä enemmän tehtäviä, jotka eivät kuulu heidän ydinosaamiseensa. Se ei voi olla tehokastakaan, enintään näennäistehokasta: säästetään apulaisen kuluissa satanen ja maksetaan kaksi sille kallispalkkaiselle, joka tekee asian luultavasti huonommin.
Voisi kuvitella, että tässä olisi pieni työllisyyden kohentumisen paikkakin. Vai onko kenties niin, että erilaisista apulaisista on luovuttu siksi, koska kaikkien pitää olla tasa-arvoisia, eikä silloin oikein ole hyvä, jos jollain on palvelija työtaakkaa helpottamassa?
Tai ehkäpä kyse on vain yhteiskuntamme rakkaudesta näennäistehokkuuteen, joka aikaansaa kiireen tunnun, joka puolestaan mielletään tehokkuudeksi, jota se ei kuitenkaan ole.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on muiden hommiensa ohessa kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 10.2. klo 23.00 saakka.
Lue myös