Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Kun tapaan uuden ihmisen, yritän muistaa kysyä häneltä jotain muuta kuin ”Mitä teet työksesi?” Sen sijaan kysyn esimerkiksi: ”Mikä sinua innostaa elämässä?” Teen näin siksi, että vaikka olen työkeskeinen ihminen, vihaan sitä ominaisuutta itsessäni.
Jokaiselle pitäisi olla itsestään selvää, että työ elämämme keskeisenä määrittäjänä on aikansa elänyt, tuhoisa ajatus. Siksi väkivallan jälkeen pahinta mitä voi lapselle tehdä on kysyä: ”Mikä sinusta tulee isona?” Sillä kysymyksellä iskostat hänen päähänsä, että vain ammatti pelastaa, vain se on tärkeää.
Joskus 300 vuotta sitten palkkatyö pelasti meidät suoranaiselta orjuudelta, joka oli heidän kohtalonsa, joilla ei ollut maata. Nyt meidän pitäisi vapautua itse työltä.
Se on ajatuksena vaikea kenelle tahansa. Vastakysymykset ovat niin helppoja: millä me sitten eläisimme, kuka pyörittäisi tehtaita, kuka tekisi ruokasi?
Silti parempi kysymys on, miten näin vauraassa yhteiskunnassa joudutaan tekemään niin paljon ja niin vaativia töitä, että kiireen ja paineen alle musertuu niin moni?
Tai toinen kysymys: miten näin vauraassa yhteiskunnassa niin moni on epänormaali ja sairas, että hänelle ei ole töitä? Tai että hän joutuu perustelemaan erilaisilla diagnooseilla, että hän on epäkelpo, hoitoa vaativa ja epänormaali?
Työkeskeisestä ajattelusta syytetään usein uraohjuksia tai kunnianhimoisia yrittäjiä. Yhtä hyvin voi syyttää hyvinvointivaltiota. Hyvinvointivaltio on syntynyt juuri sen vuoksi, että se pystyisi hoitamaan ja tukemaan ihmisiä, jotka eivät ole palkkatöissä tai joilla ei ole läheisiä, jotka ovat palkkatöissä. Samalla on luotu ja luodaan normaali kansalainen. Hän käy työssä.
Tämä rakennelma on aiheuttanut sen, että työmarkkinoiden ulkopuolella olemiseen täytyy löytyä hyväksyttävä syy. Se on edellytys sille, että saamme yhteiskunnalta rahaa ja muuta apua. Siksi olemme kehittäneet joukon diagnooseja: eriasteisia masennuksia, ahdistuneisuushäiriöitä, neuroepätyypillisyyksiä, persoonallisuushäiriöitä, riippuvuussairauksia. Ne antavat myös meille itsellemme luvan olla osatyökykyisiä tai työmarkkinoiden ulkopuolella.
Niin työttömille kuin töissä vielä oleville kuluttajuus on niin tärkeää, että töitä ei voi vähentää. Me emme pysty edes kuvittelemaan maailmaa, jossa kuluttaisimme vähemmän. Vaikka kaikki tiedämme, että siihen meidän pitäisi pyrkiä.
Meidän pitäisi saada ilo irti toistemme halaamisesta, rapsuttamisesta, yhteisestä laulusta ja maakuopan nuotion lämmöstä. Masentunutkin osaa rapsuttaa ja neuroepätyypillinen laulaa.
Ystäväni sanoi, että tulevaisuudessa olemme kaikki taiteilijoita. Leikimme, kuvittelemme ja kokeilemme ja katsomme, mitä siitä syntyy. Nyt teemme aina ensin suunnitelman ja toteutamme sen. Tiedämme mitä tapahtuu jo ennen tekemistä. Näin päädymme tekemään aina samoja asioita nopeammin ja halvemmalla.
Ei hänkään tiedä, miten siihen lopulta päädytään. Ei sellaisesta puhu kukaan.
Jos konsulttitoimisto puhuu työn tulevaisuudesta, se puhuu siitä, miten nykyinen työ järjestetään uudelleen tai tehokkaammin. Puhutaan myös merkityksellisestä työstä. Se on lumeverho, jolla peitetään se, että nykyinen tapamme kuluttaa ja tehdä työtä tuhoaa maapallon.
Ajatukset toisenlaisesta maailmasta ovat vaikeita, koska olemme kasvaneet työhön ja vauraus niin uusi asia. Siksi on helppo nauraa, jos joku sanoo, että työn ei pitäisi olla tärkeää.
Minua ei enää naurata. Kun katson ympärilleni ja kauemmaksi, elintasoerojen, ympäristötuhon ja geopoliittisen valtakamppailun maailmaa, alan olla varma, että jotain on pakko tehdä toisin. Jotain tullaan tekemään toisin. Ehkä sen tekevät meidän lapsemme, ehkä heidän lapsensa tai lapsenlapsenlapsensa.
Joka tapauksessa on varmaa, että lapsesta ei tule mitään isona. Lapsi on jo valmis. Hänelle pitää sanoa, että sinä olet ihana ja kyvykäs ihminen. Sitten voi kysyä, mistä lapsi tulee iloiseksi. Aika moni tulee iloiseksi leikistä, läheisten halauksesta ja siitä kun isi tai äiti rapsuttaa. Siinä on työtä kerrakseen.
Riku Siivonen
Kirjoittaja on sekarotuinen skribentti ja näköjään jonkin sortin unelmoitsija.
Kolumnista voi keskustella 19.2. klo 23.00 saakka.