Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Viime vuosina moni on pelännyt. Yksi on pelännyt elämänsä, toinen mielenterveytensä puolesta. Joku pelkää, että saa tapaamiltaan ihmisiltä koronan. Joku toinen taas, ettei tälläkään viikolla kohtaa yhtään ihmistä.

Itse olen pelännyt eniten sitä, että tartutan sairauden iäkkäälle läheiselleni ja aiheutan hänen kuolemansa.

Pelkojen, sairauden ja yksinäisyyden maailmassa olen ajatellut kuollutta kummitätiäni, Elmaa, ja hänen päiväkirjamerkintöjään ja kirjeitään.

Hän kirjoittaa: Suuri hiljaisuus on ympärillä. Ikäväkin, kun liikkuminen on suuresti vaikeutunut. On semmoista henkisen kasvun aikaa. Tiukalle ottaa kaikkeen alistuminen. Pahinta on kuitenkin yksinäisyys.

Elma syntyi vuonna 1930. Lapsuus- ja nuoruusvuotensa hän eli sota-ajan keskellä. Koulunkäynti ei ollut tuohon aikaan itsestäänselvyys. Hän karkasi oppikoulun pääsykokeisiin. Myöhemmin Elma kouluttautui opettajaksi ja teki kutsumustyötään kyläkoululla. Koko pieni kylä rakasti kouluaan ja elämäntehtäväkseen kummitätini koki kasvattaa salolla kasvaneista lapsista tasa-arvoisia ja avata heille uusia mahdollisuuksia.

Kummitätini sairastui nuorena nivelreumaan. Hän joutui jäämään sairaseläkkeelle 45-vuotiaana. Viimeisen kerran hän kävi yksin kaupassa 56 vuoden iässä. Tämän jälkeen hän eli ulkopuolisen avun varassa ja kaipasi jatkuvasti elävää yhteyttä ihmisiin.

Kummitädilleni ruumis oli kipukotelo. Vammaisuus, krooninen sairaus, oli karkottanut ihmisiä etäämmälle ja tuonut yksinäisyyden. Sosiaaliselle ja lapsia rakastavalle ihmiselle kodista oli tullut vankila.

Kirjoittamalla hän lääkitsi itseään: Tämä kirjoittaminen vapauttaa minut ruumiista ja sen kivuista. Muuttaa toiseen olotilaan, hengen maailmaan ja siellä en ole sairas enkä raihnainen. Se on minun oma maailmani, jossa on väljyyttä ja vapautta. Minun maailmani ovi on tässä sängyn reunalla. Avaimena on kynä ja ovena kirja.

Kummitätini hartain toive oli, että mielenterveys kestäisi yksinolon.

Kynä oli avain muistoihin ja avariin maisemiin, jonnekin, jossa saattoi kokea olevansa oikea ihminen, elävä. Mikään hänen arkisessa elämässään ei tuottanut tarpeellisuuden kokemusta, mutta kirjoittamalla hän loi itse elämäänsä merkityksiä.

Kummitätini kirjoittaa: Tämä kirjoittaminen on henkireikä, minkä yksinäisyydessäni tarvitsen, että en halkea. Hengen halu on lentää. Lento on matala, kun samat seinät ovat ympärillä vuosikaudet ja uusia ajatuksia tulee niukalti. Kävijöillä on vain kaksi tuoretta sanaa tuotavana: "On kiire". Mutta elämän lahja on ainutkertainen, tämmöisenäkin.

Aikamme suurin seurakunta rakentuu yksinäisistä. Hiljaisuus ei ole heille valittua.

He huokaavat kodeissaan ja sairasvuoteillaan hiljaa, ja kaipaavat ihmistä kosketusetäisyydelle. Sitä on vaikea ymmärtää ihmisen, jolla tekemistä ja elämää on. Kevyt on myös etäyhteyksien lohtu.

Yksinäisyys nakertaa elämän mielekkyyttä, mutta ei ihmisen arvoa.

Jo kolmatta vuotta olemme kollektiivisesti pelänneet sairautta ja kuolemaa. Moni on sairastunut, ihmisiä on kuollut ja tauti on levinnyt. Elämän arvaamattomuus ja hauraus eivät kuitenkaan ole poikkeustila. Sairautta ja kuolemaa on ympärillämme koko ajan. Joka päivä sairastutaan ja sairastetaan, joka päivä myös kuollaan. Moni kantaa kipujen kivikuormaa harteillaan joka päivä.

Terveyden, hyvinvoinnin ja kasvun maailmassa on kovin vähän tilaa hauraudelle. Kuolema tekee mieli kätkeä ja unohtaa. Se kauhistuttaa lopullisuudellaan, väärä järjestys pelottaa ja luopuminen elämästä – kalleimmastaan – tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Koronaa on pidetty ja pidetään vaarallisimpana juuri vanhuksille. Vanhojen ihmisten sosiaalisia kontakteja on rajoitettu turvallisuudella perustellen ja hyvää tarkoittaen.

Kun elämä on täyttä ja ruuhkavuodet pitävät kiireisenä, vuosi voi tuntua hujaukselta. Vanhuksen kohdalla on toisin. Kun aikaa on jäljellä enää vähän, rinnalle nousee myös kokemus elämättömästä vanhuudesta.

Eristäytymisellä on todellisia terveysvaikutuksia. Vanhuksilla yhteys yksinäisyyden ja terveyden välillä on erityisen selvä. Myös yksinäisyys voi tappaa.

Kun läheisyyttä vältellään jo kolmatta vuotta, on syytä kysyä, onko erillään olo jo vaarallisempaa kuin itse tauti.

Mari Leppänen

Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa ja hiljaisuuden ystävä, joka herää henkiin avannossa.

Kolumnista voi keskustella 4.2. klo 23.00 saakka.