Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Olenko suvakki tai woke, isänmaallinen tai maahanmuuttokriittinen? En tiedä, mutta antakaapa kun kerron eräistä suomalaisista nuorista.
Osallistuin tutkimushankkeeseen, jonka aiheena oli helsinkiläisten nuorten monikielisyys. Kuukausien ajan kuljin ahkerasti itähelsinkiläiseen kouluun, joissa oli taustaltaan varsin kirjava oppilaskunta. Osallistuin tunneille, suunnittelin lasten kanssa hankkeita, kuuntelin, katselin ja yritin ymmärtää kaikkea näkemääni.
Tutkimamme lapset olivat sekä oikeiston että vasemmiston retoriikan ytimessä. Maassahan on oikeistopuolue, joka puhuu lähinnä vain maahanmuutosta, nimenomaan siitä, miten se on paha asia. Lehdistössä ja selvityksissä on varoitettu, että maassa on pian kouluja, joissa ei osata suomea.
Toisaalta vasemmistoa kuunnellessa tuntuu usein siltä, että maan pääongelma on rasismi. Lakupatukat, Afrikan tähdet, tiernapojat ja tietenkin kaikki sanat arvioidaan intersektionaalisen tietoisesti, että ei vain kävisi siten, että joku joutuu turvattomaan tilaan.
Tästäkös sen toisen laidan populistipoliitikot riemastuvat niin, että Twitteri raikaa.
Tutkimamme nuoret eivät vaikuttaneet laiskoilta seksuaalirikollisilta kuten oikeistopopulistisen kertomuksen maahanmuuttajat. He halusivat opiskelemaan, olivat täynnä elämän ja itsenäistymisen nälkää, iloa, pontta, älyä, sporttia ja kiihkoa.
Toisaalta he eivät vaikuttaneet myöskään rasismi- ja huolipuheen tahdottomilta uhreilta. He eivät närkästyneet lakupatukoista tai kaivanneet vaikeaselkoista uussanastoa sanoittamaan syrjintäkokemuksiaan. Itä-Helsingin monivärinen ympäristö oli heille itsestäänselvä suomenkielinen koti, jossa heidät hyväksyttiin.
Nuoret eivät pohtineet kysymystä, onko heidän muodostamansa ryhmä Suomelle ongelma vai voimavara. He halusivat vain elää, ja nimenomaan kukin omaa elämäänsä, eikä jotain yleistä “maahanmuuttajien elämää”, jota voisi inhota tai suvaita.
Kuten poliitikot oikealla ja vasemmalla puhuvat heidän ohitseen, katsoivat hekin suomalaisen yhteiskunnan muodostaman ankkalammen kuohujen yli kohti tulevaisuutta, joka voi olla Suomessa tai sen ulkopuolella.
Suomessahan on näitä niin sanottuja kansainvälisiä kouluja hienoilla alueilla. Niissä käy hyväosaisten lapsia, joita opetetaan englanniksi. Samaan aikaan Itä-Helsingin lähiöiden lapsilla huonomaiseissa “maahanmuuttajakouluissa” on whatsappin napin painalluksella valmiit verkostot maissa, joihin Suomen bisnes halajaa – arabimaissa, Kiinassa.
Mikä voisi olla kansainvälisempää? Missä näissä kouluissa onkaan ongelma?
Jotain on vikaa maassa, jossa eliittikoulun käynyt suomalainen tankkaa diplomaattiopissa arabiaa tai kiinaa, mutta arabian- tai kiinantaitoinen suomalainen lähiökortteleista ei helposti suuntaudu kansainvälisten suhteiden opiskeluun.
Vika ei kuitenkaan välttämättä ole rasismi ja paha tahto, joka hoituu kunhan suomalaiset katuvat “etuoikeuksiaan” ja opettelevat uudet sanat.
Vika voi olla siinäkin, että yhteiskunta ja sen johtajien päät on asetettu aivan eri aaltopituuksille kuin itähelsinkiläisten monikielisten nuorten.
Olemme viritetty ajattelemaan, että kansainvälisyys on englannin osaamista bisneksessä, vaikka todennäköisemmin se onkin kurdinkielistä tiktokkausta, joka lähtee Vuosaaresta, mutta luetaan kaikilla mantereilla asuvien pakolaisyhteisöjen luureista.
Suomessa on koko maailma, eikä se ole ainoastaan kylässä. Mutta suomalainen eliitti elää kuplassaan, jossa “suuri maailma” on amerikkalaista viihdettä ja Elon Muskin bisnestä. Siinä ei ole tilaa kiinalaiselle, afrikkalaiselle, arabialaiselle eikä edes venäläiselle todellisuudelle, koska ei osata kieliä eikä tunneta kulttuureja. Eikä näiden kulttuurien kontaktipinnalle Suomessa, suurelle maahanmuuttajataustaiselle väestölle, josta puhutaan vain siitä näkökulmasta, että haluammeko sellaista vai emme.
Keskustelu on turha, nämä ihmiset ovat täällä jo.
Tutkimamme lapset olisivat ihmeissään siitä ongelma- ja huolipuheen määrästä, jota aikuiset suomalaiset heistä tuottavat. Vaikka maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta riittää puhetta, yksi ääni ei siinä kuulu: monikulttuurisen ihmisen näkökulma.
Janne Saarikivi
Kirjoittaja on työtön professori. Jos sinulla on kielitieteen professuuri tarjolla, rimpauta vaikka.
Kolumnista voi keskustella 10.5. klo 23.00 saakka.