Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Kisa uhrin asemasta käy kiivaana Suomessa. Eri sukupolvet haastavat kulmahampaat vilkkuen toisiaan. Kaikilla on omat raskaat ristinsä kannettavana.
Millenniaalit murehtivat opiskelujen ja työelämän raadollisuutta. Eläkeläiset jankkaavat taitetusta indeksistä ja niukasta toimeentulosta.
Keski-ikäiset, niin sanottu x-sukupolvi, on alkanut sekin oirehtia. Se kokee jäävänsä kokonaan ilman ääntä. Kiistassa pilkottavat ehkä pohjimmaisena eläkevarat, joiden tasapuolinen jakautuminen askarruttaa itse kutakin.
Ehkä eri-ikäisten yhteys toisiinsa on yksinkertaisesti vain katkennut.
Yhdysvalloista peräisin olevat termit millenniaalit, x-sukupolven edustajat ja boomerit ovat kotiutuneet suomalaiseenkin kielenkäyttöön. Jopa niin, että Suomen nuori pääministeri toivotti boomereille jäitä hattuun kohutussa Twitter-päivityksessään.
Sanna Marinin mukaan suurten ikäluokkien edustajien tulisi ilmeisesti ottaa ”coolimmin”, eikä marmattaa kriittisesti elämän epäkohdista. Eikä varsinkaan nuorten päättäjien tavasta hoitaa hommiaan.
Minulle jäi epäselväksi, kohdistiko pääministeri piikkinsä juuri sotien jälkeen syntyneelle sukupolvelle vaiko kaikille, jotka ovat syntyneet ennen vuotta 1985 eli ennen hänen syntymävuottaan. Vai oliko se sittenkin vain läppä?
Yhdysvalloissa baby boomereina pidetään toisen maailmansodan jälkeen syntyneitä ikäluokkia. Suomessa on totuttu puhumaan sotien jälkeisistä suurista ikäluokista, joiden ikä on nyt 70:n molemmin puolin. Lapsia syntyi paljon.
Poikkeuksellisen korkea syntyvyys kesti syksystä 1945 syksyyn 1950.
Sukupolvien välille todella näyttää raottuvan aikaisempaa isompi sukupolvien välinen kuilu, generation gap, käyttääksemme pääministerimmekin suosimaa amerikan kieltä. Syitä voi arvailla.
Näyttää siltä, että eri-ikäiset ihmiset elävät aivan eri maailmoissa. Niillä on yhä vähemmän kosketusta toistensa elämänmenoon.
Yksi syy on varmaankin mediakulutus: siinä kun eläkeläiset saavat tietonsa sanomalehdistä ja televisiosta, alle 35-vuotiaat kaivavat sitä sosiaalisen median pohjattomasta varannosta.
Kun oma sukupolveni x varttui nuoreksi, Suomessa vallitsi vielä vahva yhtenäiskulttuuri. Välitunneilla imitoimme joukolla Velipuolikuuta tai Pulttibois-sketsiohjelman hokemia, joita toisteltiin ympäri Suomen.
Musiikki oli säännösteltyä ja arvokasta: siksi kuuntelimme tarkasti radiota ja vinyylilevyjämme tai hieman myöhemmin cd-levyjä.
Vitsit olivat suora jatkumo edeltäviltä sukupolvilta, samoin kuin kovaääniset hevi-äänilevyt Beatlesinsä kuunnelleelta radikaalilta sukupolvelta. Vaikka mekin kapinoimme, sukupolvien välinen ero näyttää nyt paljon isommalta.
Nyt myös sukupolvi x osoittaa uhriutumisen elkeitä. Me marmatamme siitä, kuinka putosimme hylättyinä äänekkäiden vanhempien ja nuorempien sukupolvien väliin.
Meillä ei ole millenniaalien itseluottamusta eikä suurten ikäluokkien vaikutusvaltaa. Se panee väkisin uhriutumaan, katsokaa nyt välillä meitäkin kurjia!
Samalla kun kisaamme siitä, kenellä menee surkeimmin, voisimme yhdessä kelata hieman lisää vuosia taaksepäin. Voimme tarkastella kaikki yhdessä, kuinka sodan käynyt sukupolvi elämäänsä suhtautui.
Yhdysvalloissa tätä sukupolvea kutsutaan nimellä greatest generation, mahtavin sukupolvi. Heitä koetteli ihmiskunnan pahin vitsaus, sota. Tätä sukupolvea yhdisti sitkeä ja periksiantamaton suhtautuminen elämään.
Kuvaan ei kuulunut valittaminen. Kukin kärsi hiljaa tykönään. Siinä on tietysti kiistämättömät psykologiset ongelmansa, mutta paljon myös opiksi opittavaa.
Sitkeä sukupolvi ei uhrannut elämäänsä oman edun tai taloudellisen hyödyn vuoksi, vaan siksi, koska se oli oikea teko. Tätä voidaan palauttaa mieleen vaikka lähestyvän itsenäisyyspäivän aikoihin.
Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki, sanoi joskus ruotsin opettajani. Hän on eläkkeellä oleva boomeri. Viisaus jäi pysyvästi mieleen.
Toisaalta Kaarlo Kramsun kapinapäällikkö Jaakko Ilkasta tekemä runo jatkuu: Ei oikeutta maassa saa, / Ken itse sit' ei hanki.
Kukapa meistä kovan onnen suomalaisista ei haluaisi olla onnen kerjäläinen, kurjuuden kuningas?
Vai meneekö meillä sittenkin niin poskettoman huonosti siksi, että meillä menee aivan järjettömän hyvin?
Toni Viljanmaa
Kirjoittaja on yrittäjä ja poliittisen historian väitöskirjatutkija.
Kolumnista voi keskustella 1.12 klo 23:00 asti.