Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Lokakuussa suomalaisia hämmensi Afrikan tähti- kohu. Se sai alkunsa, kun maantieteen opiskelijat pukeutuivat fuksiaisleikissään Afrikan tähden hahmoihin, ja tilanteesta kuullut saksalainen vaihto-opiskelija piti tätä osoituksena rasismista. Somessa kohu jakoi kansaa kahtia: toiset olivat tikahtua nauruun ja toiset ajattelivat, että kohu paljasti suomalaisten tiedostamattomia rasistisia asenteita.

Afrikan tähti -kohu oli hyvä esimerkki niin sanotusta woke-kulttuurista. Jotta se asettuisi mittasuhteisiinsa, on hyvä luoda silmäys pariin muuhun kohuun woke-kulttuurin emämaassa, Yhdysvalloissa.

Vuonna 2015 Brandeis -yliopiston amerikanaasialainen opiskelijakunta järjesti näyttelyn, jolla haluttiin kertoa, millaisten pienten rasististen vihjeiden kohteeksi amerikanaasialaiset kampuksella joutuvat. Esimerkkejä tällaisista vihjauksista olivat: ”Eikö teidän pitäisi olla hyviä matematiikassa” tai ”Olen värisokea. En näe mitään rotuja”. Valitettavasti, kun näyttely saatiin pystyyn, osa amerikanaasialaisista opiskelijoista piti näyttelyä itseään loukkaavana, ja he kokivat, että näyttely teki kampuksesta turvattomamman. Niinpä opiskelijakunta joutui purkamaan näyttelyn ja pyytämään julkisesti anteeksi ajattelematonta toimintaansa.

Entäpä Purduen yliopistossa vuonna 2008 sattunut tapaus, jossa talonmies oli lukenut kampuksella kirjaa nimeltä Notre Dame vs. the Klan; How the Fighting Irish Defeated the Klan. Historiantutkimuksen alaan kuuluva kirja kuvasi katolisten opiskelijoiden järjestäytymistä Ku Klux Klania vastaan vuonna 1924. Eräs opiskelija kuitenkin loukkaantui kansikuvasta, jossa oli hupullisia Ku Klux Klanin edustajia, ja kanteli asiasta yliopiston johdolle. Asia käsiteltiin ja talonmiehen todettiin syyllistyneen rasistiseen rikkomukseen lukemalla kirjaa kampuksella, joskin yliopisto myös pahoitteli tapahtunutta talonmiehelle.

Vastaavia tapauksia on vaikka miten paljon ja yliopistot itse pitävät huolen, etteivät ne pääse loppumaan. Monissa amerikkalaisissa yliopistoissa on hotline-numerot, jonne voi luottamuksellisesti soittaa, jos on todistanut esimerkiksi rasistista tai seksististä puhetta. Ilmoituksen voi tehdä esimerkiksi siitä, jos joku kysyy latinotaustaiselta opiskelijalta ”Mistä olet kotoisin?”. Tässä kun vihjataan, ettei opiskelija olisi oikea amerikkalainen.

Suomessakin on viime aikoina puhuttu woke-kulttuurista eri yhteyksissä. Miten tätä woke-kulttuuria pitäisi ymmärtää? Mielestäni paras opas tähän aiheeseen on yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Jonathan Haidt, jonka ajatuksia tässä esittelen.

Haidtn mukaan woke-kulttuurin ytimessä on uhriutuminen uhrin puolesta ja kolmannen osapuolen vahvistuksen hakeminen. Kun kampuksella loukkaannutaan, loukkaantuminen ei useinkaan koske itseä, vaan loukkaantuminen tapahtuu useimmiten jonkin vähemmistön puolesta. Koska loukkaantuminen on tapa puolustaa vähemmistöjä ja tärkeä osa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eetosta, loukkaantumista ei voi sivuuttaa, vaan loukkaantumisesta tulee moraalinen velvollisuus. Koska vähemmistö, jonka puolesta loukkaannutaan, nähdään lähtökohtaisesti hauraana ja uhrina, pienikään loukkaus ei voi olla pikkujuttu, ja lopulta siitä tehdään iso juttu hakemalla sille tunnustus yliopiston johdolta tai mediasta.

Haidtin mukaan woke-kulttuuri alkoi muodostua 1990-luvun lopulla, kun amerikkalaisten yliopistojen professuureissa tapahtui muutos. Konservatiiviset professorit tippuivat pois ja heidän tilalleen palkattiin liberaaleja professoreja. Liberalismissa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta epäsuhta liberaalien ja konservatiivien välillä oli niin suuri, että yliopistoihin muodostui vasemmistolais-liberalistinen ylivalta eli hegemonia.

Mitä luulette hegemonian tekevän nuorille opiskelijoille, joiden pitäisi oppia itsenäistä ajattelua? Siellä missä vallitsee hegemonia, vallitsee usein yksimielisyys. Poissa olivat ”pahat” konservatiiviset professorit, jotka olisivat voineet haastaa opiskelijoiden maailmankuvaa poikkeavilla näkemyksillään. Poissa olivat kurssit ja luennot, joissa opiskelijat olisivat joutuneet väittelemään toisella tavalla ajattelevan ihmisen kanssa.

Kun opiskelijakulttuuri kehittyy riittävän pitkään hegemoniassa, jossa oppilaiden näkemyksiä ei haasteta, suhde haastaviin väittelyihin muuttuu. Vastaväitteet eivät enää olekaan kutsu debattiin, vaan henkilökohtaisia loukkauksia. Kulttuurissa, joka korostaa uhrien haurautta, ei tällaista voida sietää, vaan koetaan, että opiskelijoilla on oikeus suojautua tällaisilta hyökkäyksiltä.

Myös filosofi Isaiah Berlinin ajatus negatiivisesta ja positiivisesta liberalismista voi auttaa ymmärtämään woke-ilmiötä. Negatiivinen liberalismi on sitä mihin minun ikäpolveni on kasvatettu; että yhteiskunnan on taattava kaikille ihmisille maksimaalinen vapaus, kunhan tämä vapaus ei rajoita toisten vapauksia. Negatiiviseen liberalismiin kuuluu, että erilaisia näkemyksiä on suvaittava, piti niistä tai ei. Positiivisessa liiberalismissa sen sijaan suositaan aina tiettyjä ideaaleja – esimerkiksi tasa-arvon ideaalia – ylitse muiden, ja ne nähdään niin tärkeinä, että muut arvot voidaan alistaa niiden alle. Jos näitä ideaaleja vastaan hyökätään, se on kuin hyökkäisi pyhäinkuvaa vastaan, ja sellaista ei lähtökohtaisesti suvaita.

Tarvitseeko sanoa, kumpaa liberalismin periaatetta woke-kulttuuri seuraa?

Kun nyt mainitsin sanan pyhä, se tarjoaa hyvän selityksen nykyiselle keskustelukulttuurille. Haidt on verrannut amerikkalaisia konservatiiveja ja liberaaleja ikiaikaisiin heimoihin, jotka ovat ryhmittyneet omien pyhien arvojensa ympärille. Konservatiiveille nämä arvot ovat tähtilippu, raamattu ja abortin vastustaminen. Liberaaleille mustien, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä maahanmuuttajien puolustaminen. Koska kyseessä ovat pyhät arvot, se selittää, miksi keskustelu näistä aiheista on niin latautunutta ja loukkaantumisherkkää eikä siinä ole sijaa vitsailulle. Pyhät arvot eivät ole neuvoteltavissa.

Haidtin mukaan pyhyys voi selittää myös sitä, miksi woke-kulttuurin hallitsemille kampuksille ei haluta poliittisesti kyseenalaisia puhujia. Jos kampukset ovat woke-kulttuurin temppeleitä, ne halutaan pitää puhtaina, ja väärät ”profeetat” saastuttavat ne. Hyvä esimerkki on woke-kulttuurin vihaaman yhteiskuntatieteilijän Charles Murrayn esiintyminen Middleburyn collegessa vuonna 2017. Kun Murray oli aloittamassa puheensa, opiskelijat huusivat päälle iskulauseita kuten ”hey, hey, ho, ho, Charles Murray has got to go...”

Haidtin mukaan opiskelijoiden käytös oli kuin heimokulttuuria käsittelevästä antropologian oppikirjasta. Yhteislaulu lujitti heimolaisten yhteishenkeä, ja yhdessä ”loitsuamalla” he karkottivat vihollisensa. Vieläkin paljastavampaa on mitä tapahtui tämän jälkeen. Kun opiskelijoille kerrottiin, että Murray on poistunut kampukselta, opiskelijat hurrasivat yhteen ääneen. Kampus oli jälleen puhdas. Kun heille kerrottiin, että Murraylle järjestetään toinen puhetilaisuus toisaalla kampuksella, he protestoivat taas yksiäänisesti. Kampus oli jälleen vaarassa saastua.

Sitä vain mietin, että onko tästä woke-liikehdinnästä oikeasti apua niille vähemmistöille, joita se nimellisesti puolustaa. Jos toivon, että lapseni pärjäisi maailmalla, kertoisinko hänelle, että hän on äärimmäisen hauras ja tarvitsee samanmielisten suojelua? Vai sanoisinko, että hän on kekseliäs ja toimelias ja pärjäävä, ja ikävät kokemukset elämän varrella tekevät hänestä vahvemman.

Eivätkö vähemmistöt joskus kyllästy siihen, miten hauraina ja suojeltavina heidät esitetään ja sano, että kiitos, mutta ei kiitos. Me mennään tästä eteenpäin rinta rottingilla, karavaani kulkee, antaa koirien haukkua.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, jonka mielestä eräs toimittajan tehtävä on etsiä uusia näkökulmia.

Kolumnista voi keskustella 29.11. klo 23.00 saakka.

Kolumnissa on käytetty lähteinä seuraavia teoksia:

Jonathan Haidt ja Greg Lukianoff: The Coddling of the American Mind: How Good Intentions and Bad Ideas Are Setting Up a Generation for Failure (2018)

Jonathan Haidt: The Righteous Mind: Why Good People are Divided by Politics and Religion (2012)

Eric Kaufmann: Whiteshift: Populism, Immigration and the Future of White Majorities (2019).

Lue myös:

Näkökulma: Woke-kulttuurissa on kyse tasa-arvosta – loukkaavien termien hylkääminen ei ole yliherkkyyttä

Uwa Iduozeen kolumni: Mustien ihmisten kärsimystä esittäviä videoita ja kuvia ei voi välttää, vaikka haluaisi

Laura Eklund Nhagan kolumni: En ole näkymätön enkä paradoksi

Kelet Alin kolumni: Minun ei tarvitse enää pelätä

Pelko on yhteistä meille kaikille, selittää THL:n tutkimuspäällikkö viikonloppuna kärjistynyttä rasismikeskustelua

Ylen Marja Sannikka -ohjelma herätti keskustelun cancel-kulttuurista, wokesta ja callouttaamisesta – lue tästä, mistä termeissä on kyse