Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Suomessa on työvoimapula. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalle tarvitaan seuraavan runsaan kymmenen vuoden aikana 200 000 uutta työntekijää.
Teknologiateollisuus taas ilmoittaa tiedotteessaan, että tarvitsee samaan aikaan 130 000 uutta työntekijää.
Ja niin edespäin. Työntekijäpula on nyt akuutti, hirveä, huutava, valtava tai yksinkertaisesti paha. Samaan aikaan työttömiä työnhakijoita on noin 300 000. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta ei ole.
Julkisista puheenvuoroista päätellen työnantajat eivät nimittäin kaipaa työntekijöitä, saati työttömiä työnhakijoita. Mitä työnantajat sitten kaipaavat?
He kaipaavat osaajia. Teknologiateollisuuden edellä mainitussa tiedotteessa puhutaan osaajista, osaajatarpeesta, osaajapulasta, kansainvälisistä osaajista, ammattiosaajista, osaamisvajeesta, moniosaamisesta, digitalisaatio-osaamisesta ja kärkiosaamisista.
Silloin kun tiedotteessa tarkoitetaan jo entuudestaan teknologiateollisuuden palveluksessa olevia, ei puhuta osaajista, vaan työntekijöistä.
En tiedä, miltä nykyisistä työntekijöistä tuntuu, kun he lukevat tiedotteita osaamisvajeesta. Mutta kuvittelisin arvaavani, miltä työttömistä työnhakijoista tuntuu, kun heitä muistutetaan päivittäin siitä, että osaajille kyllä olisi töitä.
Miksi ei sanota suoraan, että työttömät työnhakijat ovat osaamattomia, pelkkää rupusakkia.
Tuossa osaamattomien eli työnhakijoiden joukossa on muun muassa 5000 insinööriä, 4000 filosofian maisteria, 4000 tradenomia, 2000 ekonomia ja 2000 diplomi-insinööriä.
Tarvitaan ilmeisen pitkä koulutus siihen, että pätevöityy osaamattomaksi.
Voi olla, että olen ymmärtänyt väärin. Ehkä osaaja on vain uusi sana, joka tarkoittaa samaa kuin työntekijä. Vähän siihen tapaan kuin työpaikoilla ei enää ole alaisia, vaan pelkkiä tiimiläisiä.
Työntekijä on tosin siitä mainio sana, että sen merkityksen ymmärtää. Työntekijä on työn tekijä. Osaaja-sana on kenties keksitty, jotta ei luultaisi, että johtajat, päälliköt, asiantuntijat ja muut herrat eivät tee työtä.
Ennen oli sellainenkin sana kuin työläinen. Nykyään eivät edes työläiset kutsu itseään työläisiksi. SAK:n jäsenliitoista enää yksi, Suomen Elintarviketyöläisten Liitto, haluaa nimestä päätellen ajaa työläisten asiaa.
Työvoimapula on tuttu vieras. Sillä on tapana tulla, kun on nousukausi.
Työnantajan näkökulmasta katsottuna tosin on aina työvoimapula. Työnantajan rooli on myydä työntekijän työn tulos kalliimmalla kuin on siitä itse maksanut. Lisäarvoa tuottava ihminen kannattaa aina palkata töihin.
Nousukaudella työntekijöistä saatetaan alkaa kilpailla tarjoamalla heille enemmän palkkaa. Mutta mitä enemmän työntekijälle joutuu maksamaan, sitä vaikeampi hänen työllään on tehdä voittoa.
Siksi työnantajat ovat perustaneet järjestöjä, joiden tehtävä on pitää palkat tasapuolisen pieninä.
Tänä syksynä on kohistu siitä, että Teknologiateollisuus ry:n kylkeen perustettiin erillinen työantajaliitto, Teknologiateollisuuden työnantajat ry.
Ei mitään uutta työmarkkina-auringon alla. Viime vuosituhannen lopulla tuolla samalla alalla oli erikseen Metalliteollisuuden keskusliitto ja palkoista neuvotellut Metalliteollisuuden työnantajaliitto.
Kaikesta päätellen liittoja tarvitaan, sekä työntekijöiden liittoja että työnantajien liittoja. Ne sopivat työelämän pelisäännöistä. Yksittäiset työnantajat ja yksittäiset työntekijät voivat keskittyä työhönsä eikä heidän tarvitse nahistella ja neuvotella jokaikisestä työsuhteen yksityiskohdasta.
Joskus tätä keskitettyä ja laaja-alaista sopimista kutsutaan joustamattomuudeksi. Yhtä hyvin sitä voisi kutsua tehokkuudeksi.
Kun säännöt eivät jousta, niihin voi luottaa. Ehkä ei kannata ottaa mallia maista, joissa kaikki joustaa, niin työelämän säännöt kuin perustuslaki ja oikeusvaltioperiaatekin.
Pekka Seppänen
Kolumnin kirjoittaja on riippumaton tarkkailija.
Kolumnista voi keskustella 5.11. klo 23.00 saakka.