Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Positiivisessa elämänasenteessa ei ole sinänsä mitään vikaa. Ilo tarttuu, ilo lämmittää lähimmäistäkin. Kokonaan toinen kysymys on, ovatko ilo ja positiivisuus vilpittömiä vai pelkkää itsensä markkinointia.
“Hyvin menee” -asenne ei ole sosiaalisen median aikakauden keksintö. Kulissielämää on vietetty historian saatossa aina – sitä vahvemmin, mitä enemmän menetettävää oman heikkouden ja haavoittuvuuden paljastamisesta on ollut. Yleensä kulissit ovat taanneet valtaa, vallanpitäjän on pitänyt näyttää kovemmalta kuin onkaan. Mitä tasaveroisemmassa suhteessa ihmiset ovat, sitä vähemmän teeskentelyä tarvitaan.
Tasaveroisena voi esiintyä heikkona ja tietämättömänä – ja ennen muuta: myös nauraa itselleen. Joten mitä yhteiskunnasta kertoo se, että itselleen nauraminen tuntuu olevan aika harvinaista?
Nähdäänkö se jopa riskinä?
Sosiaalisessa mediassa toistuu kaksi eräänlaiseen uustotisuuteen liittyvää ilmiötä. Ensimmäinen on arjen romantisointi. Youtubesta ja Instagramista löytyy satoja videoita, joissa revitään iloa vaikkapa siitä, että osti kaupasta rapeakuorisia artesaanisämpylöitä. “Oh my GOD, nämä sämpylät! Aamuni suorastaan säihkyy!” Romantisoidaan kävelyä töihin: “Vastaani pyöräili hymyilevä mies. Synkkyyteni väistyi ja tajusin: mielentilani on pelkkä asenne!”
Tällaisia arjen pikku romantisointeja löytyy mm. hashtageillä “siunattukiitollinenonnellinen” tai “ilovemylife.” Ja koska elämän valtaosa koostuu arjesta, tuottaa tietenkin suurta tyydytystä löytää siitä kauneutta.
Mutta mikä on näiden juttujen perimmäinen motiivi? Onko tarkoitus tosiaan levittää iloa ja valoa ympärille? Vaiko sittenkin brändätä itseä ja näytellä vanhaa kunnon “hyvin menee” -roolia?
Kun kultapintaa raaputtaa, tarinat paljastuvat usein hirvittävän ryppyotsaisiksi. Monet hehkutuksista on tehty, ei suinkaan vapautuneesti ilakoiden, vaan vailla vähäistäkään tirskahdusta.
Tavoitteena on vain yksi reaktio: ihailu.
Se on tunteena kuitenkin hyvin yksisuuntainen.
Toinen naurun tappaja on ehdottomuuden ilmapiiri. Eletään aikaa, jossa hämmästyttävän monet kokevat vähäpätöisenkin erimielisyyden uhkana itselleen. Kun minuus on näin murenevaa materiaalia, on selvää, ettei se kestä naurun voimaa. Ei edes ihmisen oman naurun.
Mitä harvinaisempaa itselleen nauramisesta tulee, sitä vaikeampaa siihen on myös suhtautua. Pelleily koetaan uhkaavana, jopa loukkaavana. Astutaan sivuun: tuollaisen hullun kanssa en halua olla missään tekemisissä, mainehan tässä menee. Toisinaan itselleen nauraminen nähdään lupakirjana irviä toista vieläkin raaemmin – kun se sitä ilmeisesti niin kovasti itsekin haluaa.
Mutta kumpikaan ei ole se tapa, jolla naurusta tulee vapauttavaa. Itselleen nauraja paljastaa oman haavoittuvuutensa ja kutsuu kaikki nauramaan – ei hänelle, vaan jokainen itse itselleen. Hän luo tilan, jossa kaikki saavat olla epätäydellisiä ja lapsellisia.
Filosofi Søren Kierkegaard on kirjoittanut ironian ja huumorin erosta. Molemmat tajuavat kuoleman läsnäolon elämässä, mutta toisin kuin humoristi, ironikko ei pysty hyväksymään asiaa. Huumori taas on myös kuoleman kanssa sinut. Se vapauttaa aidosti.
Naurun keskellä tajuamme olevamme yhtä elämän tragikomediassa.
Kun murehditaan, ettei millekään saisi nykyisin nauraa, puhutaan alistetussa asemassa oleville nauramisesta. Tämä, heikoille ja erilaisille nauraminen, on nauruista julminta ja epäkypsintä. Siinä ei ole vähäisintäkään riskiä, sillä oma itse on turvassa kaukana yläpuolella.
Kaikki, joita on joskus kiusattu koulussa, kuulevat yhä tuon häijyn naurun korvissaan. Yksi tapa välttää joutumasta naurunalaiseksi, olikin nauraa ensin itse itselleen. Mutta se oli kivuliasta, jos ihminen joutui pilkkaamaan itseään pakosta. Tällainen nauru ei suojellut eikä lääkinnyt, päinvastoin.
Koska suun ammolleen avaavasta hohotuksesta on tullut kaikin puolin riskialtista, onkin ollut turvallisempaa vaihtaa se toiseen ilmaisuun.
Turvallisempaa on vain hymyillä nätisti.
I love my life!
Asta Leppä
Kirjoittaja pelleilee myös tahattomasti.
Kolumnista voi keskustella 20.10. klo 23.00 saakka.