Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Tajusin, että minullahan on ollut korona jo kauan ennen kuin siitä tuli muodikasta! Vuosi oli 1989 ja tarkkaan ottaen se oli Toyota Corona. Se auto opetti minulle ihmisistä kaiken tarpeellisen. Myin nimittäin sen pois silloin 19-vuotiaana. No, myin ja myin.
Laitoin ilmoituksen lehteen ja eräs nuori kloppi tuli katsomaan. Potkiskeli siinä hetken renkaita ja ilmoitti ostavansa ajokin. Hän ehdotti, että maksaa auton maanantaina kun pankit ovat taas auki, ja että on varmaan ok, jos hän ottaa koslan jo etukäteen, mihin hyväuskoisena suostuin.
Jätkää ei kuulunut maanantaina, tiistaina eikä keskiviikkonakaan, joten soitin poliisille. Poliisi sanoi, että joo se on semmoinen varas se poika, mutta eivät he asialle kuitenkaan mitään tehneet. Autoa saati rahoja en saanut koskaan.
Tämän episodin jälkeen olen suhtautunut suurella epäluulolla ihmisiin yleisesti, nuoriin kaippareihin erityisesti ja omaan arvostelukykyyni vielä erityisemmin.
Eivätkä siinä poliisinkaan pisteet ihan hirveästi nousseet.
Silti, jälkikäteen ajatellen se oli ehdottomasti jokaisen menetetyn markan arvoinen oppitunti siitä, kuinka ei pidä olla naiivi, eikä uskoa kaikkea mitä ihmiset lupaavat.
Ei silti, suurin osa ihmisistä on ihastuttavan rehellisiä. Jos unohtaa lompakon kaupan kassalle tai pudottaa sen parkkipaikalle, voi olla melko varma, että kohta joku soittaa että täällä olis tää sun 100 000 euroa sisältävä kukkarosi.
Laukunkin voi kohtuullisen huoletta jättää kahvilatuolille kun käy vessassa, enkä minä lukitse koskaan autoni ovia (se tosin johtuu siitä, että jos joku sen romun varastaisi, hän katuisi jo kahden kilometrin jälkeen). Polkupyörän lukitsen, sillä ei ihmiskuntakaan ole täydellinen.
Kukkaron palauttaminen on kuitenkin aika helppo rehellisyysrasti. Paljon ongelmallisempia ovat monimutkaisemmat asiat, joihin liittyy ideologioita. Silloin älyllinen epärehellisyys tai silkka typeryys nousevat parhaiten esiin.
Jos esimerkiksi poliitikko väittää että asia on näin, se luultavasti ei ole. Kun talousviisas sanoo, että on pakko tehdä noin, niin tuskinpa sentään. Kun yksi intoilee, että maailma tuhoutuu, niin ei tuhoudu. Kun toinen uskoo, että kaikki on hyvin, sekään ei pidä paikkaansa.
Melkein kaikki asiat ovat sellaisia, jotka voi nähdä perustellusti useilla tavoilla, mistä syystä yhden totuuden torvia ei kannata kovin herkästi seurata. Ihmiset ovat erinomaisia näkemään oman asiansa vaaleanpunaisten silmälasien läpi ja jopa uskomaan sen.
Tämä on hyvä muistaa näin vaalien alla, jolloin poliitikoilla on suuri kiusaus lupailla kaikenlaista, vaikka myöhemmin sitten käy ilmi, että tehtiinkin päinvastoin. Luvattiin rahaa kulttuurille mutta annettiinkin se turpeelle. Ei pitänyt leikata koulutuksesta mutta leikattiin kumminkin, kuten edellinen hallitus teki. Eikä se välttämättä ole edes kenenkään syy, sillä sellaista se asioiden hoitaminen on, te saatte tuon ja me tämän.
Tästä syystä itseäni huvitti suuresti Ylen vaalikoneessa väite ”Politiikassa tarvitaan vahvoja johtajia, jotka laittavat asiat kuntoon ilman kompromisseja”.
Ihmettelen kovasti ihmisiä, jotka vastaavat olevansa juuri tuota mieltä. Politiikka ja viime kädessä koko demokratia perustuvat kompromisseille. Haluaisin nähdä sen poliitikon saavutukset, joka ei tee kompromisseja. Jopa Pohjois-Korean Suuri Pyöreäpäinen Poika joutuu sen verran tekemään myönnytyksiä, että kenraaleilla menee kivasti.
Kannattaakin suhtautua suurella epäluulolla ihmiseen, joka ilmoittaa ettei tee yhteistyötä – eli kompromisseja – sillä hän on joko vaarallinen tai hyvällä tuurilla avuton, mutta hyödyllinen ei ikinä.
Kompromissien tekeminen on siis ok, mutta eri asia on, jos jatkuvasti syö sanansa tärkeissä asioissa.
Siksi neuvoni etenkin nuorille uusille äänestäjille on: seuraa tarkkaan miten ehdokkaasi ja puolueesi käyttäytyy. Pitävätkö he sen mitä lupaavat? Yrittävätkö edes? Elleivät, vaihda puoluetta. Niitä isompia on kahdeksan kappaletta ja jos vaalikausi on neljä vuotta, niin 32 vuotta voi vaihtaa puoluetta ja edelleen toivoa, että jos tämä seuraava nyt vihdoin olisi jotain muutakin kuin pyrkyryyttä ja omaneduntavoittelua sekä tulevaisuuteen siirrettyjä ikäviä päätöksiä.
Vasta sen jälkeen on lupa kyynistyä: silloin ihminen on noin 50-vuotias.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on noin 50-vuotias kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 9.6. klo 23:00 saakka.