Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun Venäjä sulki rajansa ulkomaan kansalaisilta. Suomi otti käyttöön vastaavanlaiset maahantulorajoitukset päivää myöhemmin. Silloin ymmärsimme, mitä yksi pieni virus voi saada aikaan ja miten tuttu elämäntapa voi hetkessä mennä uusiksi.

Vuoden aikana monen ammatin edustaja ei ole voinut tehdä työtään, ihmisten väliset kontaktit ovat siirtyneet entistä enemmän verkkoon ja maailmanlaajuisessa uutisoinnissa korostuu vain yksi sairaus.

Valtioiden rajojen merkitys on noussut ehkä suurimmaksi koko historian aikana, jopa liikkumisvapaassa Euroopassa. Kohtalon oikusta vietin koronavuoden Saksassa, Venäjällä ja Suomessa, ja pystyin henkilökohtaisesti todistamaan, kuinka eri lailla näissä maissa suhtaudutaan virusvastaiseen taistoon.

Sulkutilasta lieviin rajoituksiin

Viime vuoden kevään ja kesän aikana asuin Saksassa. Pandemia yllätti minut hiihtolomalla Itävallassa. Tilanteen kiihtyessä ja kaiken mentyä kiinni jouduin keskeyttämään lomani ja palaamaan Saksaan. Siellä paniikki ei ollut vielä niin suuri kuin muissa Euroopan maissa.

Pari viikkoa myöhemmin karanteenirajoitukset otettiin käyttöön myös minun osavaltiossani. Kuntosalit, kaikki vapaa-ajanviettopaikat ja muut kuin elintarvikemyymälät suljettiin, lapset passitettiin kotiopiskeluun, liikennevälineisiin ja yleisiin tiloihin määrättiin maskipakko.

Työpaikalleni maskipakko tuli huhtikuussa. Aina omalta työpisteeltään poistuessa piti peittää nenä ja suu maskilla tai jollain kangasliinalla. Kerran unohdin maskini kotiin ja jouduin peittämään kasvoni paidan hihalla.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen aalto meni suhteellisen kevyesti. Varsinkin, jos vertaa Moskovaan, jossa samaan aikaan suljettiin kaikki asukkaat koteihinsa ja sieltä poistuakseen tarvittiin ilmoitus viranomaisille ja QR-koodi, joka saatettiin tarkastaa vaikkapa taksissa.

Kesä toi helpotusta sen verran, että kiinni olleet paikat avattiin tietyin rajoituksin. Esimerkiksi ravintolassa sai asioida ainoastaan, jos jätti yhteystiedot tartuntaketjujen jäljitystä varten. Kuntosalilla harvennettiin laitepaikkoja ja pakotettiin asiakkaat pyyhkimään kaikki laitteiden pinnat jokaisen käyttökerran jälkeen.

Syksyllä muutin Venäjälle. Ensin tilanne siellä oli suurin piirtein samanlainen kuin muualla Euroopassa. Ainoana silmiinpistävänä erona oli maskikäytäntö. Vaikka kaikkialla oli kylttejä maski- ja kumihanskapakosta, vain harva käytti niitä. Jos joku käytti maskia, niin usein se oli nenän tai leuan alla, otsassa tai toisessa korvassa roikkumassa.

Tilanne muuttui selvästi toisen aallon tultua. Venäjälläkin havahduttiin tapausmäärien nousuun, mutta rajoitukset eivät olleet yhtä tiukkoja kuin keväällä, eikä liikkumista enää rajoitettu. Koulut siirrettiin etäopetukseen ja lomia pidennettiin, maskien käyttöä alettiin valvoa enemmän. Baarit ja ravintolat saivat pitää ovensa auki vain päivisin, mutta mistään täydestä sulkemisesta ei ollut enää puhetta.

Samaan aikaan Keski-Euroopassa tilanne paheni. Aikaisessa vaiheessa käyttöönotettu maskipakko ei pelastanut Saksaa toiselta aallolta. Kukaan ei myöskään osannut aavistaa, kuinka voimakas siitä tulee.

Marraskuussa maa laitettiin sellaiseen sulkutilaan, että siihen verrattuna tämänhetkinen Suomen sulku on lastenleikkiä. Maskipakkoa tiukennettiin, ja kasvonsuojukseksi kelpasi enää vähintään FFP2-tason hengityssuojain. Melkein neljä kuukautta lähes kaikki oli kiinni, kunnes maaliskuussa saksalaisten oloa helpotettiin sallimalla erikoiskauppojen aukiolo.

Venäjällä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki pysyi auki koko sen ajan ja on auki edelleen. Paikkoja sulkeutui ennemmin siksi, että ne menivät nurin taloudellisista syistä, eikä viranomaisrajoitusten takia.

Tämän vuoden puolella Venäjällä käynnistettiin massarokotukset Sputnik V -rokotteella. Pian pistoksia alettiin tarjota Moskovan suurissa kauppakeskuksissa kaikille kansalaisille ilman ajanvarausta.

Punaisen torin laidalla sijaitsevassa GUM-kauppakeskuksessa palkkiona rokotuksesta vasta-aineiden lisäksi saa jäätelöä. Mutta sekään ei oikein tepsi: rokotukset etenevät Venäjällä hitaammin kuin Brasiliassa, Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Suomessa ja EU:ssa. Osittain se johtuu alueellisista jakeluongelmista ja osittain venäläisten haluttomuudesta ottaa rokotteita ja epäilevästä suhtautumisesta niihin.

Itse en ehtinyt ottaa rokotetta, koska palasin Suomeen. Täällä mahdollisuuksia vapaa-ajan viettoon oli selvästi vähemmän kuin Venäjällä, mutta enemmän kuin Saksassa.

Ilmeisenä erottavana tekijänä Saksan ja Venäjän jälkeen oli kuitenkin eräs muu seikka: Suomessa monet rajoitukset eivät ole tiukkoja kieltoja tai määräyksiä vaan suosituksia ja ohjauksia. Saksassa taas sakkoluottelo karanteeriohjeiden noudattamatta jättämisestä ilmestyi saman tien ja Venäjällä niitä, jotka eivät käyttäneet maskia tai hanskoja, tuomittiin oikeudessa sakkoihin. Suomessa jopa viime viikolla joukkoliikenteessä voimaan tulleen maskipakon rikkomisesta ei seuraa rangaistusta.

Ehkä tällainen lähestymistapa on oikeutettu, jos katsoo, miten Suomi on pärjännyt pandemiassa muihin maihin verrattuna. Vuoden sisällä maassa on todettu yli 68000 tartuntaa eli noin 12000 tapausta miljoonaa asukasta kohden. Se on pienin luku kaikista Euroopan maista. Vähemmän kuolemia suhteutettuna väkilukuun Euroopassa on vain Islannissa ja Norjassa.

Paikattava särö

En haluaisi sanoa, että jokin maa selviytyy epidemiasta voittajana tai häviäjänä. Rajoitukset ja höllennykset ovat vain osa tätä koronaviruksen vastaista taistelua eikä maailma kaadu suljettuun elokuvateatteriin saati laskettelukeskukseen. Globaali ihmiskunta on törmännyt uuteen uhkaan, eikä kukaan osaa vielä tässä vaiheessa varmasti sanoa, mitkä keinot ovat milläkin alueella tehokkaimmat.

Saattaa olla, että Venäjän valtiolla ei olisi varaa maksaa koronan vuoksi suljettujen paikkojen työntekijöille korvauksia. Voi myös olla, että juuri tiukan sulkutilan puute johti Venäjällä viime vuonna kohonneisiin kuolleisuuslukuihin. Jo omatkin havaintoni puhuvat puolestaan: suomalaisista tuttavistani kukaan ei ole saanut koronaa, saksalaisista yksittäiset ystävät ja Moskovan tutuista melkein kaikki. Itse olen kuitenkin pysynyt terveenä.

Voin sanoa varmuudella vain yhden asian. Koronapandemia on osoittautunut Euroopan yhtenäisyydelle paljon kovemmaksi iskuksi kuin Brexit, pakolaiskriisi tai kiistat Välimeren maiden tukipaketeista.

Vuosikymmeniä Euroopan unionin olemassaolo on perustunut sekä tavaran että ihmisten vapaaseen liikkumiseen. Kansalaisille annettiin mahdollisuus opiskella, tehdä töitä tai vain asua toisessa maassa, ja monet ovat tähän mahdollisuuteen tarttuneet. Toissavuonna EU:n puolesta miljardista asukkaasta vähintään 15 miljoonaa asui toisessa jäsenvaltiossa. Tämä luku ei sisällä niitä, jotka ovat kirjoilla kotimaassaan, mutta joilla on avoimen eurooppalaisen rajan takana työpaikka, kumppani tai perhe.

Yhtäkkiä rajat nousivat taas ja Euroopan valtiot alkoivat sooloilla suhtautumisessaan koronan tuomiin haasteisiin. Mitään koordinoitua toimintaa EU:lta ei nähty rokotteiden tuloon saakka. Heille, joilla on siteet useampaan maahan, suotiin mahdollisuus ylittää raja tietyin edellytyksin, mutta samalla heitä pidettiin pahimpina viruksenlevittäjinä.

On selvää, ettei EU ole kehittynyt miksikään liittovaltioksi, mutta sen jäsenmaiden sisäinen integroituminen on jo paljon laajempaa kuin pelkällä tulli- ja passiunionilla.

EU:n suurimmat vireillä olevat liikennehankkeet ovat kansainvälisiä ja rajat ylittäviä, olipa kyseessä tunneli Fehmarnin Belt -salmen alle, Pohjois-Seinen kanava, Brennerin pohjatunneli, Lyonin ja Torinon välinen luotijunayhteys, Geneven CEVA-rautatielinja tai Helsingin ja Tallinnan kaksoiskaupunki. Kuka niitä uusia teitä sitten käyttää, jos Eurooppa on pirstaloitunut? Eurooppalaisten poliitikoiden tärkeimpänä tehtävänä tällä vuosikymmenellä onkin paikata pandemian aiheuttama särö Euroopan yhtenäisyydessä.