Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Helsingin yliopiston sivuilla on juttu, jonka sanoma ansaitsisi paikan minkä tahansa median etusivulta. Tet-harjoittelija Mira Keihäsen kirjoittamassa jutussa ympäristötieteilijä Risto Willamo kertoo, että korona liittyy luonnonvarojen tuhlaamiseen, eikä se ole ihmisen toimista erillinen harmi.
Korona on itse aiheutettu pandemia, otsikossa sanotaan.
Tutkijan mielestä on vastuunpakoilua suhtautua koronaan huonona onnena tai luonnon vitsauksena. Vastuullisempaa olisi puhua siitä, miten ihmisten omat toimet vaikuttavat pandemioihin ja minkä pitäisi muuttua, jotta nykyajan suurimpia ongelmia voitaisiin ratkaista.
Meitä nimittäin vaivaa pandemiaa vakavampi asia: harhainen kuvitelma ihmisen ja luonnon suhteesta.
Juttu tuli mieleeni, kun luin työprojektia varten kansainvälisen luontopaneelin IPBES:n raporttia. Sekin sisältää vakavan viestin pandemioiden ja luontokadon yhteydestä: pandemiat lisääntyvät ja tulevat nykyistä tappavammiksi, jos luonnon monimuotoisuuden kaventumiseen ei puututa nykyistä ripeämmin.
Sanoma on hyytävä meille kaikille, jotka laskemme päiviä vapauteen.
Lisää eristystä ja pelkoa? Eiiii!
IPBES-raportti uutisoitiin kyllä Suomessakin. Ylen jutussa kerrottiin, että muun muassa eläinten tehotuotanto, sademetsien hakkuut ja ilmastonmuutoksen tuomat ekokatastrofit kasvattavat pandemiariskejä. Ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen sanoi tiedotteessaan, että ratkaisut pandemioiden ennaltaehkäisemiseksi ovat pitkälti samoja kuin ilmastokriisin ja luonnon köyhtymisen suhteen.
Kuulostaa kätevältä. Kolme vihollista samalla iskulla! Tai seitsemän, sillä myös esimerkiksi köyhyys, pakolaisuus, sodat ja eriarvoisuus liittyvät ympäristökriiseihin.
Mutta emmehän me halua katsoa peiliin.
Emme, vaikka korona on ihan tässä päällämme ja ihollamme, lomautuksina, huolena, kuolemana ja kaipuuna.
Jos tiede voisi loukkaantua, nyt siihen olisi oikeus.
Kun ympäristöasiantuntijat ja tutkijat raportti toisensa jälkeen varoittavat meitä koko planeettaa uhkaavasta "kammottavasta tulevaisuudesta", saamme aikaan lähinnä tiekarttoja ja julistuksia, joissa on sanat ”kestävä” tai ”ekologinen”.
Nyt kun haluamme takaisin konttoreille, matkoille, baareihin ja mummolaan, käännymme tieteen puoleen ja pyydämme nopeita ratkaisuja. Missä rokote viipyy!? Auttaako maski tai kaksi, tuloksia pöytään!
Moni ymmärrettävästi ajattelee, että ympäristöstä puhutaan jo nyt ihan jatkuvasti. Joka yrityksellä ja kunnalla on ”kunnianhimoiset” ilmastotavoitteet. Eikö tämä muka riitä?
No ei. Viimeksi joulukuussa YK:n pääsihteeri Antonio Guterres sanoi, että ihmiskunta käy itsetuhoista sotaa luontoa vastaan.
Pääsihteerin sanavalinnat ovat kiinnostavia, jos kuuntelee lisää jutun alussa mainitun ympäristötieteiden yliopistonlehtori Risto Willamon ja hänen kollegojensa ajatuksia. Willamo puhui loppuvuodesta pitämällään luennolla uusista tartuntataudeista ihmisten aiheuttamina ongelmina, joiden ratkaiseminen vaatii ”maailmankuvatason muutoksia”.
Mitä tämä tarkoittaa?
Ihminen on elänyt viimeiset 400 vuotta ikään kuin rajallinen planeetta olisi rajaton. Nyt rajat ovat tulleet vastaan.
Willamon mukaan ihmiskunnan historian suurin ajatusvirhe on, että ihminen ei kuuluisi luontoon. Hän sanoo, että on ”käsittämätön kategoriavirhe” sanoa ihminen ja luonto tai ihminen ja eläin. Ihminen on osa luontoa, yksi eläimistä, eikä luonto ole paikka jossain metsässä. Luonto ei saastu, se saastutetaan. Ilmasto ei lämpene, se lämmitetään. Puhetavalla on väliä, sillä se voi estää näkemästä kokonaisuutta ja häivyttää ihmisen roolia kestävyys- ja ympäristökriiseissä.
Maailman monimutkaisuuden ja keskinäisriippuvuuden syövereistä on virkistävää palata yksinkertaisten ajatusten äärelle. Jotta hyvinvointi olisi kestävää, sitä ei voi rakentaa toisten ihmisten tai muun luonnon kustannuksella. Maapallon ongelmat tosiaan ovat valtavan kompleksisia, mutta niiden syntyyn vaikuttava ajatusvirhe on yksinkertainen: ihmisen kuvitelma itsestään luonnosta erillisenä olentona.
Miten tämän saisi taottua edes omaan päähänsä?
Amerikkalaisen kirjailijan Jonathan Safran Foen kirjassa Me olemme ilmasto kerrotaan, miten astronauttien suhtautuminen elämään ja ihmiskuntaan muuttui, kun he näkivät Maan avaruudesta käsin. Tätä astronauttien kokemaa psykologista ilmiötä kutsutaan kokonaiskuvaefektiksi.
Astronauttien puheissa kokonaiskuvaefekti kuulostaa uskoontulon kaltaiselta syvälliseltä havahtumiselta, joka muuttaa perspektiiviä, kategorioita, ja maailmankuvaa. Niin valtioiden rajat kuin ihmisen ja luonnon erillisyyskin paljastuvat keksityiksi kategorioiksi, kun näkee kotiplaneettamme – tuon kauniin, sinisen kuulan - kiitävän kosmoksessa.
Avaruuslennot ovat teknologiaponnistuksia, mutta ne ovat tuottaneet erittäin hippejä oivalluksia: olemme kaikki yhtä, universumin kansalaisia, matkalla Maa-nimisellä aluksella läpi pimeän avaruuden – ja jos me tämän aluksen nerokkaan systeemin rikomme, meitä ei suojele mikään.
Reetta Räty
Kirjoittaja ei uskaltaisi matkustaa avaruuteen, niinpä hän on ilahtunut tajuttuaan olevansa jo avaruudessa.
Kolumnista voi keskustella 9.2. klo 23:00 saakka.